Sitten tuli syyskuu

Lokkijärvi kimmelsi. Aurinko oli paistanut koko päivän arvaamattomasti, vetäytyen piiloon pienten sadekuurojen ajaksi. Sellaista se oli ollut monta päivää. Ilmanpaine lupasi ukkosta, joka viivytteli viimeiseen saakka. Syksy oli alkanut.
Milka oli saanut olla tänä kesänä vähemmän laitumella kuin edellisinä. Kisakausi oli pahimmillaan, mutta välillä se sai viettää yönsä ja aamunsa muiden kavereiden kanssa. Tänään se oli ollut tarhassa, kun olin tullut tallille. Piehtaroinut innokas tamma oli ollut mutaisista mutaisin.
Kentällä tehdyn treenin jälkeen oli hyvä käydä maastossa jäähdyttelemässä. Milka oli ollut hyvä sinä päivänä. Yhtä innokas kuin aina, mutta vastasi pidättäviin apuihin herkästi ja alusta saakka tuntui haluavan tehdä töitä. Joskus sillä oli niitä tammamaisia päiviä, jolloin siihen ei olisi saanut edes koskea tai se oli keula pystyssä. Tänään se ei ollut sellainen, vaan tuntui nauttivan yhteistyöstä.

Me kuljettiin käyntiä järven rantaa pitkin. Laukkapätkällä Milka oli itse tietävinään mitä tehdä, mutta tällä reissulla oli tarkoitus kävellä. Linnut eivät enää laulaneet, se aika oli ohi. Pieni tihkusade vaivasi taas, Milka heitteli päätään inhossaan. Se oli herkkis, joka ei pitänyt sateesta. Mutta hevonen on hevonen ja sai luvan kestää sitä, ajattelin. Ei ollut edes kylmä, jopa 20 astetta. Milkakin tajusi sen pian.
Uittopaikalta näki kuinka tyyni järvi oli. Tulin alas selästä, otin satulan pois ja hyppäsin takaisin selkään. Onneksi Milka oli poni! Annoin sen kahlata veteen - tamma oli varsinainen merihevonen, rakasti uimista. Kesä alkoi vain olla ohi, eikä uintiaikaa ollut paljoa jäljellä. Milka kauhoi vettä jalallaan, niin että itsekkin kastuin.

Takaisin tallilla Milka oli jo melkein kuiva. Hoidettuani ponin pois vein sen laitumelle, jossa ensimmäiseksi se kellahti hiekkaiseen kohtaan. Muut tulivat katsomaan, kuka oli saapunut. Ilopukkien jälkeen Milka laski päänsä alas ja alkoi syödä. Laidun ei kestäisi enää kauaa. En tiennyt vaihdettaisiinko hevosia vielä kerran uudelle lohkolle vai tulisivatko ne sisään. Käännyin kannoillani ja lähdin kohti tallia. Mun päivä olisi pulkassa ja aurinko alkoi jo laskea myöhäisen merkiksi.

Barbacka ridning

Astelin kuraisen tallipihan poikki talliin. Tulin koulista suoraan Järviluotoon, minne ponini Skyllan oli kotiutunut nopeasti. Olin jättänyt skootterini parkkipaikalle, jossa oli pari autoa. Parin viime päivän sadekuuron takia maahan oli ilmestynyt suuria vesilätäköitä ja tarhat oli mutaiset. Vein reppuni tallituvan tapaiseen huoneeseen. Sen jälkeen kävelin Skyllanin karsinalle. Se oli siivottu, ei ihme, sillä ponilla oli täyshoitopaikka, mutta voisin mainita Meelalle, että ponin karsinan voisin päivinä, jolloin on aikaa, niin siivota itse. Siihen olin tottunut edellisellä tallilla, joka ei tosin ollut mikään hyvä kummallekaan meistä, ei mulle eikä Skylarille. Poni oli ollut ratsastuskoulussa, jossa sitä oltiin lääpitty ja annettu herkkuja, vaikka karsinan ovessa oli kyltti ettei niin saa tehdä. Omalta kannaltani se oli huono paikka, koska teinitytöt eivät jättäneet mua rauhaan. Kyllähän melkein joka poika nauttii huomiosta, mutta liika on liikaa.

Hain Skyllanin varusteet valmiiksi karsinalle, jonka jälkeen lähdin tarhalle hakemaan ponia. Se seisoi yksikseen keskellä lammikkoa. Eikä sillä ollut riimuakaan enään päässä, piru vie! Raotin porttia niin että pääsin sisään, jonka jälkeen laitoin sen perässäni kiinni. Lähdin kiertämään tarhaa ettien orin riimua. Sitä ei löytynyt, ei tietenkään. Hmph. Miks se olis löytynyt sillon, kun sen olis pitänyt löytyä. Niimpä. No, naru oli mukana, joten taluttaisin ponin sen avulla. Toivottavasti se tulisi nätisti vierellä. Skyllan ei ollut liikkunut minnekään, vaan seistä möllötti keskellä lätäkköä.

‘’Mutta, mikäs se tuolla?’’ mumisin, kun näin ponin mahan alla sinisen riimun. Miten se oli edes saanut sen pois päästään? Laitoin narun Skyllanin kaulan ympäri, jottei se lähtisi minnekään vaan pysyisi paikoillaan. Sitten kalastin jalkani avulla riimun ylös. Se oli saanut ruskean kuorrutteen. Pistäisin sen Skyllanin päähän silti. Ihan sama. Oma oli vikansa. Ori nosti päätään vältelläkseen riimua, mutta sain sen silti pujotettua varsin sniikisti sen päähän. Skyllan mulkoili pahan näköisesti mua ja painoi korviaan luimuun vetäessäni sitä eteenpäin. Kuului moiskahdus, kun ori nosti takasen mudasta. Avasin portin ja jätin sen auki, koska tarhassa ei sillä hetkellä ollut muita.

Skyllan nosti korvansa pystyyn ja hörähti vuonohevoselle, jota talutti arvaukselta pari vuotta mua vanhempi naisenalku. ‘’Moi!’’ sanoin tälle ja sain vastaukseksi ‘’Hein’’. Talutin Skyllanin talliin ja päästin sen karsinaan vapaaksi. Kävin vaihtamassa jalkaan ratsastussaappaat ja nappasin kypärän mukaan. Avasin karsinan oven ja sain vastaan kuolaisen tervetuloa takaisin pusun poniltani. Sen suusta valui vieläkin vettä. Työnsin turvan pois naamaltani ja sidoin ponin kiinni. Nappasin kumisuan harjalaatikosta ja aloin tekemään pyörivää liikettä ponin kuraisella karvalla. Skyllan nuoli innokkaasti suolakiveä ja kiljaisi kovaäänisesti karsinan ohi menneelle lämminveriselle. Se vastasi ponilleni yhtä iloisesti. Skyllan oli näköjään tehnyt tuttavuutta muiden kanssa, samaa ei voinut musta sanoa… Pitäisi tutustua pariin ainakin, muuten olisin yksin aina ja ikuisesti, yh, no ei vaiskaa, heh.

Vaihdoin kumisuan pehmeeseen harjaan, jolla harjasin pois vielä karvaan jääneen lian. Sen jälkeen otin kaviokoukun. Skyllan antoi nostaa kaviot helposti, vaikka sainkin pidellä jalasta kiinni, jottei ori olisi sitä kiskonut pois. Sain putsattua viimeisetkin liat ponin kavioista ja siirsin harjapakin karsinan oven viereen, ettei se vaan olisi kenenkään tiellä. Sen jälkeen otin suitset karsinan edestä. Päätin, että menisin ilman satulaa, siitä oli pitkä aika. Edellisellä tallilla pystyin harvoin menemään niin, sillä ilmapiiri stressasi silloin nuorta ponia. Avasin riimun ja laitoin sen ponin kaulalle. Selvitin suiset Skyllanin hinkatessa päätään olkapäätäni vasten. Laitoin orille kuolaimet suuhun ja vedin niskahihnan korvien taakse. Kiinnitin hihnat ja muistin vielä pistää pienet siniset suojat ponille jalkaan. Painoin kypärän päähäni ja vedin hanskat käteen. Irrotin riimun ja lähdin taluttamaan oria pihalle. Talutin ponin kentälle, mistä nousin jakkaran avulla ponin selkään. Oli onni olla lyhyt niin sain ratsastaa poneilla, ajattelin painaessa kantapääni Skyllanin kylkiin.

Pihalla oli hieman viileä. Vedin sinisen takkini vetoketjun ylös asti. Keräsin ohjat,  mikä sai Skyllanin menemään eteenpäin paljon reippaammin. ‘’Hop, hop!’’ sanoin reippaasti ja pyysin ponin raviin. Orin ravi oli sen verran pientä ja tikittävää, että hytkyin selässä pari ekaa kierrosta ennen kuin pystyin mukautumaan. Käänsin ponin suurelle ympyrälle ja ratsastin sitä reippaasti pohkeesta eteen. Tein parit lyhyet käyntiin siirtymiset pitkille sivuille. Skyllan vastusteli hidastusta nostamalla päätään ylös. Sain sen silti käyntiin ja takaisin raviin. Vaihdoin suuntaa suurella täyskaarrolla. Asetin oria ympyrällä kunnolla ja koitin saada sitä myös pyöreämpään muotoon.

Sivusilmällä huomasin, että joku oli kentän reunalla katselemassa. Ratsastin vielä parit siirtymiset ja menin sitten pitkin ohjin katsojan luokse. Naisella oli ruskeat hiukset ja iloinen hymy naamalla. ‘’Heippa, sä taidatkin olla Jacob?’’ nainen kysyi.

‘’Jap, olen.’’ hymyilin mahdollisimman ystävällisesti.

‘’Okei niin mä vähän arvelinkin.’’ nainen naurahti. ‘’Ja sä ootkin sitten Skyllan’’ ponini tunki turpaansa naisen naamaa vasten. ‘’Niin, ja mä oon Meela, omistaja.’’

‘’Niin mä vähän arvelin.’’ vastasin Meelalle samalla lailla kuin nainen oli hetki sitten itse vastannut.

Meela hymyili. ‘’Teidän menohan näytti varsin hyvältä, ja Skyllan on ollut muuten kiva poni, ainakin oon sellasen kuvan saanut.’’

‘’No hyvä.’’ sanoin tyytyväisenä.

‘’Mutta, mutta jatkakaa vaan, mä meen pois häiritsemästä.’’

Meela lähti, mutta annoin Skyllanin silti kävellä vielä hetken pitkin ohjin. Ori katseli kiinnostuneena muita hevosia tarhoissa. Rapsuttelin orin säkää. ‘’No joo, jatketaan sitten.’’ sanoin ponille. Keräsin ohjat ja pyysin sen raviin. Pari kierrosta koitin saada Skyllania pyöreäksi ja ottamaan takaosaansa paremmin mukaan. Käänsin ponin ympyrälle päätyyn ja aloin valmistelemaan laukannostoa. Hengitin vielä pari kertaa sisään ja ulos, kunnes annoin laukka-avut. Poni lähti liikkeelle reippaasti, mutta olisi jatkanut uralle ja mä ympyrällä, mikä sai sen hidastamaan raviin. Uusi valmistelu ja laukka! Nyt se pysyi ympyrällä. Poni laukkasi mukavaa vauhtia. Jatkoin uralle, pieni temponlisäys pitkällä sivulla, kiinni ottoa ja toiseenkin päätyyn ympyrällä laukkaa. Ohjasin sitten uralle ja hidastin raviin. Oh gaash, kun vihasin ravia laukan jälkeen. Se oli ihan kuolemaa. Skyllan juoksi pää taivaassa ja tikkasi menemään.

Kun vihdoin laskin käyntiin oli mun persus ihan turta. Taputin ponia ja annoin hieman ohjaa. Ensimmäiset pisarat tippui silloin alas taivaalta. Vilkaisin ylös. Päällämme oli valtava sadepilvi. Siis aivan jäätävän kokoinen. Ukkonen jyrähti ja Skyllan otti pari kauhistunutta askelta sivulle. Annoin ponille ohjaa ja ratsastin lyhyet loppukäynnit, joiden aikana oli alkanut tulla kovaa vettä. Takki onneksi piti sadetta, mutta housut ei tietenkään. Pysäytin ponin portille ja hyppäsin alas. Työnsin portin auki ja talutin ponin puolijuoksua talliin. Vein sen karsinaansa ja riisuin suitset ja suojat. Laitoin Skyllanille riimun päähän. Laitoin ponin kamppeet karsinan eteen ja otin harjapakista hikiviilan, jolla vedin suurimman osan vedestä pois.

Annoin Skyllanille palkinnoksi pari kuivattua leipää, jotka poni otti kiitollisena ja maiskutti tyytyväisen. Rapsutin ponia vielä hetken, sanoin sille heipat ja lähdin viemään varusteita satulahuoneeseen. Saatuani suitset paikoilleen ja suojat huuhdeltua kurasta pistin ne kuivamaan. Kävin vielä perehtymässä talliin paremmin. Varmistin, että löytäisin kaiken mitä ensi kerralla tarvisin, sitten lähdin ajamaan kotia kohti. Matkalla ajattelin, että olin onnekas, kun sain Skyllanille noin hyvän paikan.

Previously in Guinevere's life

Joo, oikein englantia meidän otsikossa! Suomen kieli ei vaan ollut oikean kuuloinen: "Aikaisemmin Guinveren elämässä (tapahtunutta)". Gwen on jo neljävuotias, ja olemme aloittaneet kilpailemisen, joten päätin tämän olevan täydellinen hetki muistella mistä kaikki alkoi.

Gwen on oma kasvattini, jonka emän ostin Englannista monitoimiponiksi. Gwen on onnekseni perinnyt sekä isältään ja emältään kiltin ja ystävällisen luonteensa, vaikka pientä pelleilyä vielä nuorelta tammalta onnistuu. Gwenin isä Who's Handsome on erittäin menestynyt newforestponi, joka on palkittu monesta lajista, ja antaen näin Gwenille hienot geenit este-, koulu-, kenttä- ja vaikkapa maastoesteratsastukseen! Kun Gwen syntyi, olin täysin myyty. Vaikka tamma oli ensimmäinen oma kasvattini, eikä minulla ollut mitään hajua, kuinka toimia varsan kanssa, olin todella innostunut tulevaisuudesta.

Hieman alle vuotiaaksi Gwenin kasvatuksesta ja koulutuksesta piti kuitenkin huolta tamman emä Elena, joka oli ilokseni erittäin rakastava äiti. Pientä tottelevaisuuskoulua kävin kuitenkin Gwenin kanssa, ja tamma oppisikin jo nuorena pysymään paikallaan ja antamaan "tassua". Gwen on ollut aina innokas työskentelmään ja halunnut aina olla mukana kaikessa sekä huomion keskipisteenä.

Pieniä kommelluksiakin on matkalla tullut, esimerkiksi kun tamma päättikin lähteä itse hieman tutkimaan Järvenkylän ympäristöä, yksin. Sain tosin seurata tätä reissua puhelimen välityksellä, kun tallin työntekijät kauhuissaan minulle soittivat sattuneesta. Gwen ei koskaan oikein välittänyt sähköaidoista, tai niiden naruista, kun ei oikeasti tiennyt, mitä ne olivat. Äiti oli aina seisonut muutaman senttimetrin päästä niistä, eikä Gwenillä ollut aikaisemmin halua tai tarvetta lähteä seikkailemaan, joten tamma ei tiennyt sähköstä mitään. Ja miten sattuikaan, juuri sinä päivänä kun Gwen huomasi narut ja sen ulkopuolella olevan elämän, oli sähköaita hetkeksi sammutettu, kun uusi agrigaattori tuli paikalle. Elenaa ei Gwenin katoaminen aluksi häirinnyt yhtään, kunnes varsa oli ollut kadoksissa jo puoli tuntia. Silloin otti Anna Elenan mukaansa etsimään Gweniä, eikä mennyt kuin kymmenen minuuttia, kun Elena löysi Gwenin. Sen jälkeen Gwen on ollut hieman takertuva kaveri, muttei sentään tarvitse pelätä, minne se nyt lähtisi pakoilemaan.

© Uppe

Hauskin muisto on kuitenkin siltä ajalta, kun tamma totutettiin satulaan ja selässä istumiseen. Gwen kun on aina ollut semmoinen matkijatyttö: "mitä äiti tekee, sitä minäkin teen perässä". Gwen pääsi kosketukseen satulan kanssa siis jo yhdeksänkuukautisena, kun tamma alkoi leikkimään Elenan maahan tippuneen koulusatulan kanssa. Minun ilokseni Gwen sai vielä rikottua molemmat jalustinhihnat, joten minulle tuli sen päivän huolimattomuus kalliiksi. Kun nousin tamman selkään ensimmäisen kerran, Gwen katsoi minua pitkään olansa yli ihme ilme katseillaan. Tamma ei kai millään voinut ymmärtää, mitä minä hänen selässä tein. Painoa tammalla oli ollut tottakai jo aikaisemmin, mutta niillä kerroilla minä olin yleensä ollut vieressä maassa seisomassa. Gwen ei liikahtanut sillä kertaa askeltakaan, kun vain tuijotti minua ihmeissään. Ja kun viimein laskeuiduin selästä pois, tamma oli hieman hämmentynyt. Jos vain olisi ollut kamera mukana, niin olisin saanut mahtavan kuvan tamman naamasta.

Nyt on kuitenkin Gwen jo hyväksynyt minun läsnäolon tamman selässä, joka on tottakai vapauttavaa, sillä kilpailu-ura on aloitettu. Tänään hain Gwenin pienelle lämmittelytreenille metsään, mutta koska vettä oli suotu meidän niskaamme jo yli viikon ajan, emme tehneet mitään laukkasuoria kummempaa. Tässä kuitenkin kuva retkestämme, kun aurinkokin uskalsi pilven takaa kurkistaa!

Laukauksia metsässä

Hevosen kaviot kopisivat soratietä vasten, ja taivaalta ripeksivä vesi sai minut tuntemaan jotenkin.. siltä että olen elossa. En osaa kuvata tunnetta, mutta noin sen ehkä parhaiten sanoisin. Kesähelteiden jälkeen pienet pisarat kasvoilla ja sateen ropina kypärää vasten tuntui suunnattoman hyvältä. Kypärän lipasta roikkui vesipisaroita, ja aina kun edelliset putosivat, oli siinä pian jo uudet.

Tallustin tietä pitkin, ja Ricon käynti kiihtyi kiihtymistään, kun saavutimme paikkaa, jossa se oli joskus ollut orilaitumella. Katsoin tasaisin väliajoin olkieni yli taakse ja kuuntelin tarkkaan lähestyvien autojen varalta. -Yleensä tällä tiellä kaikki osaavat varoa hevosia ja nostavat kättä ohi ajaessaan tervehdykseksi, mutta seasta löytyy aina myös niitä, jotka ajavat kovempaa kuin pitäisi.

Laitumen kohdalla Rico ei olisi halunnut enää jatkaa matkaa, mutta olin päättänyt, että nyt teen kerrankin pitkän maastoretken. Patistin raudikkoa hevosta eteenpäin, ja pian se jatkoi matkaa tyytyväisenä. Nautin maisemista, ja katselin tien varrella olevia peltoja ja kauniita taloja. -Muistaen vielä, kuinka jo lapsena haaveilin joskus muuttavani tänne asumaan.

Välillä sade muuttui pelkäksi tihkuksi, ja aloin pikkuhiljaa saapua matkan käännekohtaan. Tie haarautui kahdeksi pikkutieksi, joiden molempien päässä oli talo. Paikka oli avoin, ja etenkin toisen talon pihassa oli vehreä nurmikko.. En uskaltanut poiketa pihan läpi, joten ohjasin Ricon metsään. -Ori tallusti kuuliaisesti juuri sinne, minne pyysin: se tarpoi poluttomassa metsässä ja sulloutui jopa lähekkäin olevien kuusten oksien läpi.

Juuri kun ehdin päästä etsimälleni metsätielle, kuului kaksi laukasta. Ensin yksi, jonka jälkeen kuulin miesten huutoa. Hetken päästä vielä toinen. Hitto joudutaanko me ammutuksi?! Panikoin jo päässäni sitä, kuinka Ricoa ja minua luullaan hirveksi ja lopulta tutut lukevat Iltalehden lööpeistä, kuinka hevonen ja ratsastaja ammuttiin. Rico ei tuntunut hätkähtävän ääniä yhtään, mutta minä sen sijaan hoputin orin kiireesti raviin. Kelasin nopeasti ajatuksia pääni sisällä, ja toivoin, että kyse ei ollut mistään mitä minä luulin. -Eihän kyyhkyjen metsästäjät ainakaan missään metsässä ampuisi.. eihän? Hirvenmetsästyskausikaan ei pitäisi olla vielä alkanut.

Hetken päästä rauhoituin jo, ja annoin Ricon jatkaa matkaa taas kävellen. Mäntymetsän ja sateen tuoksu oli huumaava. Jostain kuului rasahduksia, ja pari kertaa koppelo pyrähti eteemme. Parhaimmat reitit tältä puolelta Järveä olivat pilattu viime kesänä tukkirekkojen takia; metsää oli kaadettu ja tiet tehty niin koviksi, ettei niillä voinut ravata tai laukata. Toisaalta kuitenkin nautin näin pitkästä retkestä vain kävellen ja luonnon ääniä kuunnellen. Loppumatkasta saavuin hiitille, jota pitkin laukkasimme kotiin; hiitin jälkeen olisi enää 2 kilometriä pehmeää tietä, jossa voisi tehdä hyvät loppuravit. Rico oli elementissään, ja tuuli viuhui korvissani. Rico säikkyi ennen tuulta paljon, mutta enää ori ei pelännyt edes tällaisessa myräkässä. Sade piiskasi kasvojani, mutta nautin siitä. Tunsin kuinka Rico luotti minuun ja toivoin, että voisin säilyttää tämän fiiliksen ikuisesti. Mitä minä tekisinkään ilman tätä hevosta?

Varusteidenlöydön ylitsevuotava vaiseus -- vaikeus

Pötkön kanssa on kesä sujunut leppoisasti, oripoika on saanut nauttia olostaan ja olemme Lissun kanssa harjoitelleen työajon saloja, ratsastelleet paljon ja viettäneet oikeaa unelmien hevoskesää. Pötkö on mainio kaveri, aina hyvällä tuulella, aina mielellään tekee kanssamme asioita ja mitä nyt vain silloin tällöin menettää kuuloaistinsa. Onni on oma Mummomagneetti!

Koska tänään Pötköllä oli vapaapäivä nappasin mukaani vain herran päiväkirjan ja saapastelin tyytyväisin askelin kohti orin tarhaa. Karvalada oli pistänyt levittelemäänsä heinäkasaan maate, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta yhtä lämpimänä kun kesällä, mutta vieno syystuuli toi jo aavistuksen lähestyvistä kylmistä. Samoin talvikarva, jota Pötkö oli jo hyvissä ajoin alkanut kasvattaa. Ori nosti päätään laiskasti astellessani sen luo, mutta ei viitsinyt nousta ylös. Ilme oli kysyvä, miksi mukanani ei ollut päitsiä? Rapsutin hevosen otsaa ja istahdin sen viereen, Pötkö laski päänsäkin heiniin ja varmaankin alkoi uinua.

Päädyin kirjoittamaan Pötkön päiväkirjaan hieman erilaisen merkinnän, nimittäin ongelmista joita olemme Lissun kanssa kohdanneet Pötkön varusteiden suhteen:
"Varusteidenlöydön ylitsevuotava vaiseus vaikeus

Kun hevosella on korkeutta pauttiarallaa saman verran kuin sinulla (=vähän), selkää yhtä paljon kuin kahdella tai kolmella läskipullerolla suomenhevosella, arabin pään voisi tunkea kokonaisena suuhun ja jalat ovat kuin neljä puupökkelöä ei varusteiden osto ole kauppaan marssimista ja sopivan valitsemista. Pötkön vanhat päitset sanoivat itsensä irti ja se jos mikä tuotti vaikeuksia - ne kun olivat tarpeeksi isot! X-full orin päässä on lähinnä vitsi, joten tällä hetkellä käytössä on itse köydestä solmitut narupäitset. Toimintaperiaate ei ole sama, vaan 'kunhan mahtuvat!' Suitset, silat ja muut ajovehkeet sentään sopivat, ovat kuitenkin mittatilaustyötä.

Mätsäävät värit saa unohtaa, kun mukaan tarttuu se, mikä sattuu mahtumaan. Rungoton satula on aivan ehdoton, satulahuovat ovatkin sitten vähän mitä milloinkin. Pääasiassa eri värisiä mahdollisimman suuria kouluhuopia. Kaikkiin on sentään yhtenevästi brodeerattu jokin Pötkön lukuisista nimistä. Loimista en edes aloita! Onneksi armas Tonnikeijumme kasvattelee kunnon karvaa ja sillä on muutama loimi lähinnä näön vuoksi. Myrkynvihreä, paikkailtu villaloimi, ehkä joskus tummansininenkin, nykyään epäilyttävän harmahtava sadeloimi ja kulahtaneen keltainen toppaloimi. Ai teidän mussukkanne pukeutuu vain pinkkiin? Kivat teille.

Suojista ei ole kannattanut edes haaveilla, onneksi niitä ei tarvitsekaan. Pintelitkin ovat tuottaneet jo tarpeeksi ongelmia, saati sitten patjat! Onneksi kädentaidoilla näistäkin on selvitty. Pötkön pintelit on ommeltu kahdesta tavallisesta pintelistä, jotka on liitetty yhteen yhdeksi ekstrapitkäksi pinteliksi. Kääripä näitä kaikkiin neljään jalkaan ennen kuljetusta... Patjat on leikattu vanhoista peitoista ja ommeltu tyylikkäiksi, on kukikasta, läikikästä ja hennon vaaleansinistä!

Näitä onkin saanut metsästää ja vaikka suurin osa varusteistamme ei ole kalliita, auta armias jos joku hajoaa tai katoaa! Seuraava haaste olisi löytää herralle sopiva nahkariimu... Ei kun xl-mallistoja koluamaan."

Saatuani päiväkirjamerkinnän päätökseen tarjoilin Pötkölle nameja, jotka olin taskuuni säilönyt. Ori heräsi nokosiltaan saman tien ahmaisemaan herkut suuhunsa. Päivä oli kuitenkin sen verran lämmin ja mukava, että todettuaan ruoan loppuneen Pötkö vain huokaisi pitkään ja laittoi uudelleen maate.

Vapaapäivän viettoa

Tänään oli niin tuskaisen kuuma, että antaa Sentille vapaapäivän. Tallille tulin silti ja suunnittelin suihkuttavani oriin viileällä vedellä ja käydä vähän läpi sen varusteita.

Ensi töikseni hain Sentin laitumelta ja talutin sen suoraa päätä pesukarsinaan. Ori tuli onneksi laitumelta hyvin mielellään ötököitä pakoon ja selvästi tykkäsi päästessään levähtämään viileään talliin. Rapsuttelin Senttiä hetken ja annoin sille pari kotoa pihistämääni porkkanaa. Hetken päästä otin letkun käteeni ja laskin hanasta vettä ensin kädelleni. Kun vesi oli sopivan viileää, muttei kuitenkaan kylmää, aloin kastella Senttiä alkaen kaulalta ja siirtyen kohti lautasia. Ori venytti ylähuultaan nauttien viilentävästä vedestä ja laittoi vielä silmänsäkin kiinni. Kun ruunikko oli kauttaaltaan kasteltu, hain harjapakista hikiviilan ja viilasin enimmät vedet pois. Talutin oriin hetkeksi karsinaansa ja laitoin sille hieman heinää eteen.

© greenchartreuse

Jätin harjapakin vesiboksin viereen ja menin kaivelemaan Sentin muita varusteita. Kaapin pohjalle oli kertynyt kaikenlaista rikkinäisistä loimista hevosenkenkiin ja päätinkin inventoida kaikki tavarat. Revin ensiksi kaiken käytävälle. Tallissa ei näyttänyt olevan väkeä, joten en uskonut olevani häiriöksi. Siirsin likaiset, rikkinäiset ja turhaksi jääneet tavarat yhteen pinoon ja käyttökelpoiset varusteet järjestelin takaisin kaappiin. Siirryin kasaamani pinon kimppuun ja erottelin siitä likaiset tavarat puhdistusta varten ja rikkinäiset roskiin. Pari käyttämättömiksi jäänyttä hyväkuntoista loimea, sekä vanhan riimun päätin pistää myyntiin ja pakkasin ikeasäkkiin odottamaan. Niistähän voisi saada rahat vaikka uuteen satulahuopaan. Puhdistuksen tarpeessa olevat loimet ja satulahuovat pakkasin eri muovikasseihin kotiinvietäväksi.

Palasin Sentin karsinalle mukanani satula, suitset, suojat ja harjapakki. Ori-parka luuli että oltiin lähdössä töihin ja katsoi minua silmät suurina. Ratsastamaan ei kuitenkaan lähdetty, vaan tarkoituksenani oli puunata kaikki tavarat kiiltäviksi. Aloitin satulasta ja suitsista, jotka puhdistin ensin satulasaippualla ja kiillotin sitten valjasrasvalla. Sillä aikaa kun hieman rasvasta tahmeat varusteet kuivuivat, puhdistin kaikki harjat karvoista hankaamalla niitä toisiinsa. Vanhan pakista löytyneen pesusienen viskasin roskiin ja pistin uuden hankintalistalle. Kun harjat, satula ja suitset olivat valmiit, vein ne paikoilleen satulahuoneeseen. Tämän jälkeen pesin vielä suojat, jotka olivat jääneet karsinan luokse ja sijoittelin ne kuivumaan Sentin karsinan ovessa olevalle loimitelineelle. Hain oriin kaapista kärpässumutteen ja suihkin sillä hevosen kauttaaltaan, ennen kuin vein sen takaisin laitumelle. Nappasin toiseen käteeni aiemmin pakkaamani kassit, jotka jättäisin autolle ja toiseen käteen otin Sentin.

© sk8geek

Päästin oriin irti portilla ja se ravasi pikaisesti muun lauman luokse laiduntamaan. Kärpäset eivät näyttäneet ainakaan heti käyvän sen kimppuun, tosin pianpa aineen vaikutus taas lakkaisi. Jätin riimun ja narun portin pielessä olevaan telineeseen ja palastin tallille. Kurkkasin vielä nopeasti olinko unohtanut mitään tallissa, jonka jälkeen nostin ikea-kassin ja loimikassit autoon ja kurvasin koti kotia.

Näin vietetään tehokas vapaapäivä! :)

Erikoispostaus: Miten Järviksen arki toimii

aikaisin aamulla töihin

Kuten monilla muillakin talleilla, myös meillä Järviluodossa on omat rutiinimme, jotka helpottavat päivittäistä elämää. Yleensä näin laidunkauden aikaan aamu alkaa hevosten liikuttamisella, sillä erityisesti tänä kesänä helteet ovat paahtaneet heti aamupäivästä alkaen. -Niimpä olen yleensä liikuttanut klo 06-08 välillä pari hevosta ja yleensä myös Anna on ratsastanut samalla kanssani oman osuutensa.

aamutarkastus

Aamutarkastuksen teemme n. klo 09.00 aamulla. -Käymme katsomassa jokaisen laitumen läpi, ja tarkistamme, ettei hevosilla ole haavoja tai että ne eivät onnu tai näytä muuten huonovointiselta ja mm. levitämme tervapohjaista ötökkämyrkkyä hevosiin. Yleensä me myös tilanteen mukaan tunnustelemme hevosten jalat pikaisesti läpi, jotta esim. turvotukset ja yms. huomattaisiin paremmin. Eritoten "oloneuvokset" tarkastetaan hyvin, sillä niillä ratsastetaan vähemmän ja niitä ei välttämättä tuoda talliin kuin pari kertaa viikossa, jolloin vammoja ei huomaisi hoitamisrutiinien yhteydessä.

Vesisankkojen ja -ammeiden täyttö tapahtuu samassa yhteydessä aamutarkastuksen kanssa. Laitumien luokse on raivattu pieni metsätie, jota pitkin pääsemme kuljettamaan vettä isossa säiliössä mönkkärin peräkärryssä, riittävän lähelle laitumia. Tämä tapa on todettu hyvin tehokkaaksi, joten samalla säästyy aikaa muihin päivän askareisiin.

hyvä kenttä hepan tiellä pitää

Aamutoimien jälkeen olemme yleensä joko pitäneet ruokatauon, tai sitten siirtyneet suoraan maneesin lanaamiseen ja kentän huoltoon. Kuumina kesäpäivinä sekä maneesin pohja että myös ulkokenttä kastellaan päivittäin pölyämisen välttämiseksi. Yleensä Anna on hoitanut tämän osa-alueen kokonaan, ja itse olen tehnyt sillä välin paperitöitä liittyen mm. kisojen järjestämiseen, palkkojen maksuihin ja täysihoitomaksujen arkistointiin.

lisäruokintaa loppukaudesta

Kentän huollon jälkeen, n. klo 13 hevoset saavat lisäruokinnan: liikutuksessa olevat hevoset majailevat samalla laitumella, joten ne on helppo ruokkia sankoista kauralla tmv. energiaa sisältävällä rehulla. Useimmiten loppukesästä jokaisella laitumella on kuivaheinäpaali, sillä yleensä laitumet ovat ja heinäkuun loppuun mennessä ehtineet nuupahtaa hieman. Kerran kesässä hevoset siirretään 1-2 viikoksi kokonaan tarhauksiin, jotta laitumet saisivat hieman levätä. Tarhauksissa kasvaa laidutamiseen sopivaa heinää myös jonkunverran, joten esim. arvokkaimmat kilpahevoset yleensä tarhaavat tallin pihassa läpi kesän. -Tarhaukset kuitenkin ovat niin isoja, että ne käyvät jopa pienestä laitumesta.

yöpuulle on hyvä mennä täydellä vatsalla

Seuraava lisäruokinta tapahtuu n. 20 aikaan illalla, jonka jälkeen n. klo 22 teen iltatarkastuksen. Iltatarkastuksella lisätään hoitavaa ötökkämyrkkyä tarpeen mukaan. Yleensä aamulla lisätty vesi riittää myös yön yli, jolloin vesiä ei enää illalla tarvitse täyttää.

kuvat © postauksen kirjoittaja

Helteiset maastolenkit

Tukahduttavasta helteestä huolimatta kurvasin autoni - joka ei edes tiennyt, mikä ilmastointi on - Järvilehdon pihaan jo hyvin aikaisin aamulla. Olin päättänyt olla kerrankin aamulla tallilla, varsinkin kun olin herännyt kamalan aikaisin. Toivoin pienessä mielessäni saavani hieman maastoseuraa tänään, mutta astuessani sisään talliin, siellä ei ollut ketään.

Noh, täytyisi sitten lähteä yksin. Kävin hakemassa Fransin varusteet varustehuoneesta ja toin ne pihalle. Ei kukaan tässä säässä halunnut sisällä uurastaa. Sitten suuntasinkin orin tarhalle ja pujahdin tarhaan. Frans katseli lasittunut katse silmissään suoraan eteenpäin ja ainoa liike oli hännän huiskautus, jolla ori yritti paarman ketaleita karkottaa.

“Herätys”, tervehdin oria ja napsautin narun sen riimun lenkkiin. “Aika herätäää”, vokottelin oria liikkeelle ja vasta kaivettuani herkkupalan farkkushortsien takataskusta, ori lähti mukaani.

Talutin pojan varusteiden luokse ja narusta kiinni pitäen aloitin harjaamisen. Lämpimien kelien takia Frans oli lähinnä vain pölyinen, joten harjaus oli nopeasti suoritettu. Kaviot katsottuani ja putsattuani jos oli tarpeen, sujautin jalkoihin mustat soljella olevat suojat ja päähän hackamorella varustetut suitset. Tänään oli kuitenkin vain löntystely päivä, joten se riitti pojalle vallan mainiosti.

Päähäni työnnettyä vielä kypärän, ponnistin ponin selkään ja annoin pienet pohjeavut lähteä liikkeelle. Annoin orin kävellä pitkään pitkillä ohjilla ja sorruin jopa antamaan luvan syödä puskista vehreää kasvistoa. Hetken käveltyämme päätän napata ohjata tuntumalle ja maiskuttamalla pyydän Fransia nostamaan ravin. Fransin ravi on onnesta helppo istua, joten matkan tekomme niin sujuu mukavasti ilman melkein tippumistilanteita.

Annan Fransin siirtyä itsekseen käyntiin ja löysään sitten tuntumaa. Metsäpolulla kuuluu linnunviserrystä ja yhtäkkiä eteemme pomppaa pusikosta peura. Nappaan saman tien ponin enemmän tuntumalle ja pysäytän. Peura katsoo meitä hetken suurilla Bambi-silmillään ja Frans kohottaa korvansa kohti taivasta. Onneksi peura kuitenkin lähtee takaisin siihen suuntaan, mistä tuli ja saamme jatkaa retkeämme kaikessa rauhassa. Saavumme laukkapätkälle, jossa nostan laukan. Yritän istua hieman kevyessä istunnassa ja antaa Fransin laukata vapaasti. Ilmeisesti helle on kuitenkin sulattanut loputkin orin aivoista ja etenemme lähinnä rauhallisesti eteenpäin.

Laukkapätkän lopussa siirtelen ponin raviin ja ravaan sillä pienen matkan ennen kuin siirtelen takaisin käyntiin.

Kierrämme Hanskin lehmätilan kautta uittorannalle, jossa ratsastan ponin suoraan veteen. Annan Fransille hieman enemmän ohjaa, kun se painaa päätään alas kohti vettä. Orin turpa uppoaa hetkeksi veteen ennen kuin se nostaa sen pärskien ylös. Naureskelen orille, joka seuraavaksi kuopii vettä.

”Mennään nyt”, hoputan oria ja apujen avulla saan sen syvemmälle veteen.

Jalassani olevat kangastossut kastuvat pian märiksi, kun en huomannut ottaa niitä ollenkaan pois. Se ei kuitenkaan nyt haittaa mitään. Pysymme vedessä sen verran lähellä rantaa, että ponin jalat yltävät vielä pohjaan ja kävelemmekin hetken rantaa pitkin ennen kuin nousemme ylös.

Matka takaisin tallille tapahtuu rauhallisissa merkeissä ja tallilla laskeudun ponin selästä pois. Tervehdin paikalle ilmestynyttä Annaa, joka oli kuulemma ihmetellyt keskellä pihaa olevaa harjapakkia. Naureskellen riisun Fransin varusteista ja palautan sen tarhaansa. Kun olen saanut kaikki tavarat paikoilleen ja juotuani kupposen kahvia, lähden kohti seuraavien hevosten liikuttelemista.

Juhannuspäivä

Juhannuspäivä ei ollut erityisen kesäinen, sillä ajomatkalla tallille tuulilasiin tippui muun muassa rakeita. Onneksi sade- ja raekuurojen jälkeen aurinko alkoi pilkistellä pilven takaa, mutta itse lämpötila ei paljoa noussut yli 15 asteen. Elenalla on nyt kiireistä aikaa nyt muutama vuosi, sillä tammalla on enää edessä itse kilpaileminen ennen laatuarvosteluja, kun saimme tamman varsakiintiön mukavasti täyteen.

Gwen taasen on kasvanut silmieni edessä ihan mahdottamasti, ja tammalla alkaakin pian kilpailu-ura, joten jännään todellakin, millainen siitä urasta tulee. Pohtisin myös ilmoittavani tamman heinäkuussa pidettävään estevalmennukseen, jotta voisimme ennen kilpailu-uraa hieman silmäillä mahdollisia ongelmiakohtia yhdessä ammattilaisen valmentajan kanssa.

Tammat olivat innoissaan nähdessäni minut, tosin Gwenille poistuminen kesälaitumelta näytti olevan aivan liikaa. Elena oli jo tottunut lyhyempään kesälomaan kilpailemisen takia, mutta Gwen ei voinut mitenkään ymmärtää, miksei hän saanut viettää kesäpäiviään muiden seurassa vihreillä laitumilla. Tänään Gwen kuitenkin pääsisi kanssani kävelemään vapaana pelloille. Gwenin kanssa ei olla oikeastaan paljoa niin kutsutuilla kävelylenkeillä riimunnarua tarvittu, sillä tamma seuraa perässä kuin koira, mutta ahkeran treenauksen takia ei meillä ole ollut paljoa aikaa tällaiseen vapaaseen hetkeen.

Gwen oli aivan täpinöissään kun sai juosta vieressäni aivan vapaana, eikä se eronnut koiran innostuneisuudesta muuta kuin koon suhteen. Tamma ei edes paljoa jäänyt jälkeen syömään, tosin Gwen on älynnyt, että jos hän juoksee muutaman sadan metrin päähän minusta, on hänellä aikaa hieman herkutella ruohoa peltotien viereltä, kunnes saavutan hänet. Nyt kuitenkin Gwenillä ei ollut aikaa moiseen, sillä Hanskin lypsylehmät olivat siiretty uuteen aitaukseen, aivan peltotien viereen. Onneksi Gwen älyää varoa aitauksien mahdollista sähköä, mutta tamma ei osannut varautua lehmien uteliaisuuteen, ja tamma säikähtikin noin 30 lehmän laumaa, joka tuli heti ihmettelemään aitauksen reunalle Gweniä.

Gwen juoksi äkkiä luokseni, ja rauhottelin tammaa samalla kun kiitin, ettei se lähtenyt minnekkään kauemmaksi lehmiä pakoon. Päätin kuitenkin tutustuttaa tamman lehmiin, joten kävelin lehmiaidan reunalle. Hanskin lypsylehmille oli näköjään ihan sama, oliko se minä vai Gwen joka heitä tervehti, sillä sellainen töniminen heillä oli päästä nuuhkimaan kättäni. Kun lehmäjoukko rauhottui ja suurin osa niistä lähti takaisin syömään, uskaltui Gwenkin aitauksen lähelle.

Takaisintulomatkalla Gwen kävelikin ihmeen ylpeästi itsestään, eikä edes kiertäny kaukaa vanhaa latoa, niin kuin tammalla on ollut tapana.

Kesäilyä

Vikin suloisen pehmeä turpa kutitti mukavasti selkääni kumartuessani nappaamaan pölyharjaa maasta. Olin luvannut itselleni (ja hevoselleni) että tänään me kastaisimme vihdoin talviturkkimme. Kevään helteet olivat houkutelleet suurimman osan ystävistäni pulahtamaan järveen, mutta minä olin sellainen vilukissa etten pystynyt edes ajattelemaan sellaista. Mutta tänään, tänään oli miellyttävä 25 celsius astetta lämpöä, ja kesäkuukin vielä!

Valmistelin Devikan tottunein ottein, miettien samalla kuinka onnekas oikein olinkaan. Minua oli siunattu lähes joka tilanteessa ihmeellisellä hevosella, joka kuunteli minua kyseenalaistamatta. Kun tamma työnsi päänsä höristen taskuuni, en voinut olla palkitsematta tuota pienellä porkkanaherkulla.
Kun satula oli saatu neidin selkään ja suitset päähän, asettelin tuon jalkoihin uudet, vastahankitut jännesuojat. Uusi, miellyttävä nahka tuntui ihanalta jopa minun käsissäni, joten toivoin että ne olisivat myös Vikille sopivat. Napsautin nopsakasti kypäräni hihnan kiinni ja poimin Devikan suitsien ohjat tuon kaulalta. Lähdimme kaikessa rauhassa kohti tallipihaa, miellyttävän hiljaisuuden vallitessa. Olimme lähdössä varsin pitkälle maastoretkelle, joten olin varuiksi pakannit mukaan myös jonkinlaisia eväitä.

Matka sujui idyllisissä tunnelmissa. Pysähdyimme matkalla lehmätilan tuntumilla, ihailemassa vastasyntyneitä lehmävauvoja. Devika uskaltautui myös tekemään lähempää tuttavuutta vehreän marjapuskan kanssa. Saapuessamme uittopaikalle oli ilma hiukan lämpimämpi kuin lähtiessämme. Sekä minä että hevoseni hikoilimme senverta reippahasti, ettei pieni pulahdus laineisiin ollut edes hankala sisäistää. Vähän Viki ihmetteli kun kesken retken otettiin satula pois ja riisuuduttiin bikineihin, mutta uimaan se kyllä meni! Tamma innostui roiskuttelemaan vettä päälleni, joten paluumatkan ratsastin hiukan märemmissä tunnelmissa. Jokatapauksessa, retki oli onnistunut kaikin puolin

Sateinen maastoretki

Suuret sadepisarat läiskähtelivät tuulilasia vasten ajaessani kohti Järviluotoa. Säästä huolimatta en aikonut perua jo viime viikolla suunnittelemaani maastoreissua. Nappasin vain vedenpitävän ratsastustakkini kaapista ja vedin ratsastuskenkien sijaan jalkaani kumisaappaat. Eihän tässä nyt sentään sokerista oltu!

Taru oli juuri taluttamassa puoliverioriani talliin kun kurvasin parkkipaikalle. Heilautin kättäni naiselle joka vastasi tervehdykseeni hymyillen.
- "Pitkästä aikaa!" Taru sanoi antaessaan Sentin riimunnarun käteeni.
- "Nojoo, ollaan osuttu vähän eriaikoihin tallille ja lisäksi aloitin kesätyöt huhtikuun lopussa, mikä on verottanut kyllä kieltämättä hevosteluenergiaa," naurahdin.
- "Mutta yritän kyllä päästä taas rentoutumaan useammin tallille, nyt kun on vähän jo tottunut tuohon työrytmiin," jatkoin vielä.
Talutin Sentin karsinaansa ja sujautin sille pienen porkkananpalan taskustani. Hetken orin päätä siliteltyäni lampsin satulahuoneeseen etsimään sen tavarat. Nappasin mukaani satulan, suitset ja harjapakin. Harjapakkiin heitin mukaan vielä Sentin suojat, maastoon kun oltiin menossa. Palasin karsinalle ja harjasin orin perusteellisesti ennen kuin satuloin sen. Sentti seisoskeli rauhallisesti paikoillaan, eikä vaikuttanut hirveän innokkaalta lähtemään, vaikka sillä oli ollut melkoisesti vapaapäiviäkin viimeaikoina.

Nousin selkään jakkaralta tallipihalla. Korkean orin selkään kiipeäminen oli yhtä tuskaa, kiitos fyysisen työn, jonka jäljiltä olin aivan poikki. Lopulta kuitenkin istuin satulassa ja suuntasin kulkuni kohti tarhojen välistä Hanskin lehmätilalle päin kulkevaa polkua. Sade oli vähän hiipunut ja Senttikin tuntui virkeämmältä ottaessamme ensimmäisiä ravipätkiä. Kuljimme tilan ohitse ja tulimme isolle tielle, jota pitkin etenimme hetken käynnissä Järviluotoa kohti.

Käännyimme Huttusten ravitallille osoittavan tienviitan suuntaan oikealle ja tulimme hiittiradan varteen. Mieleni teki hirveästi vetäistä pieni laukkaspurtti tyhjillään olevalla radalla, mutta emmin hetken. Rata oli melko kostea, mutta toisaalta eihän hiekkapohja voisi kovin liukas olla. Hetken rataa pitkin käveltyämme katsoin vielä ettei lähistöllä varmasti ollut muita hevosia ja kannustin sitten Sentin laukkaan. Ori laukkasi aluksi hitaasti, lähes kootusti, kunnes tajusi saavansa itse päättää vauhdin. Hiljalleen nopeus alkoikin kiihtyä ja tunsin kuinka orin takapää alkoi työskennellä toden teolla ja etujalat kauhoivat eteenpäinpyrkivästi. Nautin laukasta täysin siemauksin, kunnes hidastin orin ravin kautta käyntiin ja annoin sen kävellä pitkin ohjin pois radalta. Sentti puuskutti aavistuksen, mutta käveli silti reippaasti kohti isoa tietä.

Kävelimme takaisin Järviluodon tallipihalle, jossa hyppäsin alas selästä. Kiinnitin orin käytävälle ja moikkasin ponitammansa karsinassa häärivälle Mariellalle. Muita tallissa ei näkynytkään sillä hetkellä. Riisuin Sentiltä varusteet ja vetelin hikiviilalla suurimmat vedet pois. Pähkäilin villaloimi käsissäni, jätänkö sen sille yöksi vai kuivuisiko se ilmankin. Yhtäkkiä Mariella, joka oli ilmeisesti aavistanut pulmani oli hiipinyt taakseni.
- "Mä voin kyllä napata siltä loimen pois kun lähden, jos haluat vähän kuivattaa sitä. Me kun ollaan vielä menossa maneesiin Elenan kanssa," nainen lupasi hymyillen.
- "Kiitos! Pelastiti mun illan!" huokaisin helpotuksesta ja nakkasin villaloimen Sentin päälle.

Annoin orille vielä hyvänyönsuukon ja loput mukanani olleesta porkkanasta, ennen kuin jätin sen syömään iltaheiniään ja lähdin kotiin.

Uutta torinhevosverta Järvikseen

Järviluoto oli kaivannut jo kauan aikaa uutta torinhevosverta etenkin universaalin suunnan jalostamiseen. Aikaisemmin olen käynyt hakemassa ja katsastamassa hevosen paikanpäällä, mutta Jaak Meri ja Tuuli Klavan ovat tulleet minulle vuosien saatossa jo niin tutuksi, että uskalsin tehdä ostokset "nettikatalogin" perusteella.

Muutama viikko sitten selaisin Tuulin ja Jaakin myytäviä hevosia. Joukossa oli aivan hurjasti urheilulinjaisia tammoja ja oreja, mutta joukossa oli vain viisi vanhan linjan otusta. Sieltä sitten kuvien ja videoiden perusteella valkkasin itselleni Fiian ja Artemiksen. -Nimet sopivat hevosille kuin nenä päähän ja kumpikin oli juuri sopivassa iässä: 4-vuotisten hevosten kanssa ei ollut vielä ehditty edetä ratsukoulutuksessa kovinkaan pitkälle, joten saisin itse päästä vaikuttamaan enemmän hevosten ratsastettavuuteen.

Ajoin eilen tyhjän hevosrekan kanssa Lahteen saakka, johon Tuuli ja Jaak olivat saaneet järjestettyä kummallekin hevoselle kimppakuljetuksen. Artemis näytti olevan hieman hermostunut tamman läsnäolosta, mutta Fiia oli kuuleman mukaan ottanut matkan erittäin leppoisasti. Lastattuani hevoset omaan rekkaani jatkoin matkaa takaisn Järviluotoon.

Tällä hetkellä kumpikin uusista muhkuista tarhaa yksin, mutta ne näyttävät viihtyvän mutkitta. Artemis laiduntaa Konstan vieressä, ja saa nähdä tulisiko niistä oiva parivaljakko kesälaitumille. Fiian puolestaan laitoin Katan viereiseen tarhaan, jotta tammat saisivat ensin tutustua toisiinsa aidan yli nuuskien.

-Taru

Kevättä ilmassa

Sentti tanssahteli narun päässä kuin mikäkin kevätvarsa. Taas on näköjään se vuodenaika, kun orilta pimenee nuppi täysin. Huokaus. Ihastuttavista tammoista huolimatta sain kuin sainkin orin talliin ja omaan karsinaansa, jossa riisuin siltä ohuen toppaloimen. Ihanaa, että loimirumbakin alkaa kohta olla ohitse. Tänäänkin mittarissa oli jo 5 astetta lämmintä! Harjasin Sentin nopeasti pölyharjalla, se kun ei loimen alta kovin likainen ollut. Jalat katsoin vähän huolellisemmin, ja vaihdoin hetkeksi kovempaan harjaan, kun kuivunut kura ei meinannut irrota. Putsattuani kaviot, aloin laittaa suojia jalkaan. Tänään treenailtaisiin pitkästä aikaa kunnolla koulua, kisakausi kun lähestyi lähestymistään. Satula vielä selkään ja suitset päähän, niin olimme valmiita.

Talutin Sentin ulos ja punnitsin hetken kentän ja maneesin välillä. Todettuani kentän vielä hieman kovaksi päädyin taluttamaan orin maneesiin. Huhuilin ovella ennen kuin avasin sen, mutta turhaan. Maneesissa ei ollut vielä ketään tähän aikaan. Talutin puoliveristä muutaman kierroksen maasta käsin kumpaankin suuntaan, ennen kuin kipusin selkään. Ori oli energisellä tuulella ja jouduin työskentelemään kunnolla heti alkuun, jotta saisin sen rauhoittumaan ja rentoutumaan. Hetken taisteltuani käynnissä, päätin päästää sen suosiolla raville ja ravasimmekin reilun vartin. Saadessaan purkaa energiaansa ori hiljalleen rauhoittui ja alkoi myös pyöristyä. Siirtyessämme käyntiin minun ei enää tarvinnut koko ajan muistuttaa oria itsensä kantamisesta, vaan se alkoi pysyä kauniissa muodossa itse. Tästä eteen päin ratsastus sujuikin jo paljon paremmin.

Tein avo- ja sulkutaivutuksia käynnissä, sillä ori vaikutti hieman jäykältä. Jatkoimme pohkeenväistöillä ja näitä tehtiin sekä käynnissä, että harjoitusravissa. Loppuun otin hieman laukannostoja uralla ja ennen loppuverryttelyä annoin orin vielä laukata pari kierrosta maneesin ympäri, koska sillä näytti vieläkin olevan menohaluja. Ravailin vain hetken taivutellen Senttiä ympyröillä, kunnes siirsin sen käyntiin. Käynnissä venyttelimme vielä kunnolla eteen ja alas, kunnes hyppäsin alas selästä. Päätin käydä vielä taluttelemassa Senttiä pihalla, siellä kun oli aivan mahdottoman kaunis ilma. Maneesista poistuessamme meitä vastaan tulivat Taru ja torinhevostamma Loretta.
"Ai moi! Tekin olette jo aikaisin liikkeellä!" Taru tervehti.
"Joo, tykkään käydä aamupäivällä, kun täällä on niin rauhallista ja aurinkokin paistaa vielä", vastasin hymyillen.
"Me jatketaankin tästä vähän vielä kävelylle, kun Sentti alkaa käydä taas kuumana", jatkoin ja koetin pitää tammakaverista vähän liiankin kiinnostunutta oria aisoissa.
"Heh, joo, mekin tästä liuetaan maneesiin kiusaamasta Sentti-raukkaa", Taru naurahti ja maiskautti Loretan liikkeelle.
Sentti päästi kaihoisan hirnahduksen uuden tyttöystävänsä perään, kunnes alistui kohtaloonsa ja lähti seuraamaan minua.

Päätin taluttaa orin hylätylle mummonmökille ja mökiltä lähtevää polkua pitkin takaisin. Sentti käveli rennosti hieman takanani liinassa, jonka olin kiinnittänyt kuolainrenkaisiin. Ohjat olin kiepauttanut muutaman kerran toistensa ympäri ja kiinnittänyt paketin leukahihnalla.

Tallilla riisuin orin varusteista, harjasin sen ja heitin ulkoloimen päälle. Talutin orin tarhaansa, jossa lv-ruuna Lenni jo odotteli sitä. Pojat nahistelivat hetken, kunnes rauhoittuivat syömään päiväheiniään. Korjasin tallissa Sentin kamat paikoilleen ja harjasin suojat puhtaiksi. Sekoittelin orin väkirehut ja heitin sekaan muutaman porkkanapalan. Kävin syöttämässä pöperöt Sentille tarhaan. Kirjoitin vielä tallin ilmoitustaululle orin saaneen ruokansa, ennen kuin lähdin autolle ja kotiin. Kurkkasin kelloa ja se näytti vasta kahta. Tänään ehtii siis tehdä vielä vaikka mitä!

Arkipäivän pohdintoja ja orinpahuksen treenausta

Järviluoto on jälleen palannut aktiiviseen toimintaan, ja sitä mukaa talliinkin on saatu vähän vilskettä, kun uusia asiakkaita on astunut talliin ja ehkä jopa pientä pintaremonttiakin tehty. Marraskuusta asti kestäneen hiljaiselon jälkeen on ihanaa saada taas pientä vipinää tänne meillekin!

Tänään aloitin aamun ruokkimalla hevoset ja tarhaamalla koko konkkaronkan. Ricon kuitenkin päätin jättää vielä talliin, sillä rutiineista poiketen aioin aloittaa hevosten liikutuksen tänään jo heti aamusta. Harjasin orin pikaisesti, vaikka yleensä minulla on tapana jäädä rapsuttelemaan Ricoa oikein huolella ja puhdistaa koko hevonen ajatuksen kanssa, sillä Rico tuntuu olevan varsin perso huomiolle ja rapsutteluille. Satulaa laittaessa Rico näytti hapanta naamaa, ja koetti jopa näykätä. Napakalla kiellolla rautias ratsu ymmärsi kuitenkin jättää turhat uhittelut sikseen, ja tyytyi vain luimistelemaan nurkkaan päin.

© randihausken, lisenssi: by-sa

Talutin Ricon tallin käytävältä maneesiin, jossa erään tallimme yksityisen, Elenan, omistaja oli ratsastamassa. Iltavuorossa työskentelevät yksäreiden omistajat saattavat tulla tallille toisinaan jo heti aamuruokinnan jälkeen, joten ei oikeastaan ole suurikaan ihme, jos maneesissa on jo kello kuuden aikaan treeniään aloitteleva ratsukko. Moikkasin Mariellaa, ja juttelimme alkukäyntien aikana niitä näitä. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin kerätä ohjia ja aloittaa tarkemman työskentelyn Ricon kanssa.

Rico tuntui selkään varsin hyvältä, vaikka viime kuukausina orin liikutus onkin jäänyt luvattoman vähälle. Aloitin taivuttelemalla hevosta suurilla kaarevilla linjoilla, väistättäen takaosaa uralta vuoroin ulos- ja sisäänpäin. Rico vastasi apuihini melko hyvin, mutta välillä sain olla tarkkana, jotta poikitus pysyi riittävänä, ilman että käynnin tempo ja vauhti katoaa kokonaan. Raviin siirryttäessä hain ensin vähän matalampaa muotoa, jossa Rico sai venyttää kaulaansa alaspäin. Tämän jälkeen aloin koota oria, ja tehdä temponvaihteluja keskittyen myös Ricon askelpituuteen. Pienellä hienosäädöllä sain Ricon kulkemaan kaunista lisättyä ravia, vaikka askeltaan ori voisi tietysti aina venyttää himpun verran paremmin. Minun taidot eivät kuitenkaan riitä lähellekkään saamaan Ricosta sitä parhainta mahdollista suoritusta irti.

Laukkaa en sen kummemmin työstänyt, vaan koitin yksinkertaisesti saada siitä mahdollisimman hyvin pyörivää ja rennon tuntuista. Kovempi treeni lienee edessä parin päivän päästä, kun Riia tulee taas pitämään meille valmennusta. Loppuviikosta Riia saanee myös itse vetää kunnon koulutreenit Ricolle selästä käsin, sillä kaksikko starttaa jo huhtikuun puolella vaativaa A:ta (sillä välillä kun itse aloitan tallin nuorison kouluttamista..). Loppuverryttelyksi pyörittelin Ricoa ravissa ympäri maneesia, ja taivutellen ja jumpaten hevosen koko rankaa. Loppukäynnit kävin löntystelemässä maastossa, ja tällä kertaa selvittiinkin ilman ylimääräisiä ohjelmanumeroita, mitä nyt Rico muutamaa pientä talitinttiä tuntui säpsähtävän.

Ricon tulevaisuus näyttää tällä hetkellä varsin hyvältä, sillä se on jo menestynyt Vaativassa B:ssä enemmän kuin hyvin. Ehkäpä kapasiteetti riittäisi vielä vaativaan A:hankin..

Taru

Maastoretki rakettien räiskeessä

Taivaalle ilmeistyi tasaisin väliajoin toinen toistaan suurempia ja värikkäämpiä raketteja, samalla kun hevoset tallustivat eteenpäin lumista tietä pitkin. Hokit narskuivat lumipeitteen alla olevaa jäätä vasten melko tasaiseen tahtiin, mitä nyt hevoset välillä saattoivat säpsähdellä kovempia rakettien paukauksia. Tunnelma oli varsin levollinen, ainakin omalta osaltani, sillä Jaava tuntui porskuttavan eteenpäin vallan tyynesti. Onneksi tallistani löytyi metkukkaampien hevosten vastapainoksi edes yksi lähes täydellisillä lehmänhermoilla varustettu otus.

Juuri ennen Hallapuron tilalle kääntymistä vastaan ajoi reissun ensimmäinen auto. Valot häikäisivät meitä melko pahasti ja auton vauhti oli alkuun melko kova. Onneksi olimme varustautuneet melkoisella heijastin-arsenaalilla, ja autoilija ymmärsi nopeasti hiljentää vauhtia. Jaavallakin oli heijastimin koristeltu rintaremmi, suojat ja ohjat. Itselläni oli vielä heijastinliivi, otsalamppu ja heijastinnauha kypärän ympärillä.

Pilkkopimeässä metsässä liikkuminen pienillä kinttupoluilla oli melko haastavaa, mutta jäälle päästyämme matkanteko muuttui jo helpommaksi. Kellon lyödessä puolen yön, rakettien ammunta tuntui yltyvän entisestään, ja erityisesti järven jäältä katsottuna näky oli varsin huikea. Elena tuntui hieman arkailevan, mutta pian sekin alkoi rauhoittua. Jaava löntysteli eteenpäin suoraansanottuna liiankin verkkaisesti, joten sain välillä hoputtaa tammaan lisää vauhtia. Kodan kohdalla söimme hieman evästä, ja paluumatkalla Jaava säikähti rakettia, joka piti ikävän vinkuvaa ääntä. Hetken jos toisenkin tamma näytti arkailevan ja tuijottavan metsään epäilevällä katseella.

Kodan jälkeen reitti kulki lähinnä tallimme niinkutsuttua "isoa" tietä pitkin Järviluotoon. Olo oli mukavan rentoutunut, ja kaikki talliin liittyvät huolet katosivat ainakin hetkeksi mielestäni. Loppumatkasta kaikki tuntuivat olevan melko hiljaa, ja omat ajatukseni lähtivät harhailemaan tulevan vuoden koitoksiin.

Uuden vuoden vaellus

Ajellessani maantiellä singahti raketteja milloin mistäkin autoni eteen. Olipa kyllä fiksu ajankohta sovittu maastoreissulle, uuden vuoden aatto, ja vielä tunti ennen puolta yötä, jolloin raketit paukkuisivat voimakkaimmin. Onneksi tallitielle kääntyessäni pauke väheni hieman. Syrjäisestä sijainnista oli kuitenkin vähän hyötyä. Näin pihalle parkkeeratessani Tarun ja Mariellan autot ja kipitin pikaisesti talliin.

Naiset tervehtivät minua astuessani ovesta sisään ja moikattuani heitä kävin hetimmiten hakemassa Sentin tavarat satulahuoneesta. En onneksi ollut pahasti myöhässä, Tarukin oli vasta harjailemassa torinhevostammaansa Jaavaa. Muut hevoset katsoivat ihmeissään myöhäisiä tulijoita ja Sentti oli suorastaan nyreissään tuodessani satulan karsinan oven eteen ja riisuessani siltä ohuen sisäviltin. Ori kuitenkin tyytyi kohtaloonsa alkaessani harjailla sitä. Pian saatiin kaikille satulat selkään ja lähdimme taluttamaan hevosia pihalle.

Pientä pauketta kuului etäältä kun nousimme hevosten selkään. Mariellan poni oli hieman säpsynä pimeydestä, pakkasesta ja raketeista. Sentti ei meinannut pysyä housuissaan tammojen vuoksi, joten jättäydyimme suosiolla viimeisiksi. Mariella johti aluksi joukkoa Elenan kanssa ja keskimmäisinä kulkivat Taru ja Jaava. Ulkona olisi ollut pilkkopimeää, elleivät hanki ja kirkkaat tähdet olisi valaisseet ympäristöä. Pian taivas varmaankin täyttyisi rakettien savusta.

Mariella johti joukon vasemmalle, ennalta sovitulle reitille, joka veisi aluksi Hallapuron tallilla. Pakkasta oli melkoisesti, mutta olimme onneksi varautuneet kunnon toppavaattein. Suhteellisen ohutkarvaiselle Sentille olin heittänyt varmuuden vuoksi myös peppuloimen selkään, vaikka se taisikin lämmittää vain omistajan mieltä. Joka tapauksessa ori ei näyttänyt palelemisen merkkejä, joten lakkasin murehtimasta ja nautin talviyön jännittävästä tunnelmasta. Kuljimme Jantusten tilan ohi ja navetassa lehmät ammuivat hieman stressaantuneen oloisina. Epätavallinen, joskin vielä vaimea pauke taisi pelottaa niitä. Onneksi hevoset olivat vielä toistaiseksi ihan ruodussa, vaikka Sentti kävelikin aavistuksen jännittyneenä. Hallapuron piha oli hiljainen paikalle saapuessamme, eikä talon ikkunoissakaan ollut valoja. Asukkaat olivat varmaankin lähteneet muualle uuden vuoden viettoon. Tallistakaan ei kuulunut ääniä.

Hallapuron pihalta poikkesimme pienelle metsäreitille, joka näytti näin pimeällä minusta hieman pelottavalta. Onneksi olimme kulkeneet tästä usein päivisin Sentin kanssa, eikä ori näyttänyt juuri pelkäävän pimeyttä ja kelmeää kuunvaloa, joka siivilöityi kuusten oksien lävitse. Pikemminkin se rauhoittui hieman päästessään pois rakettien näköetäisyydeltä. Rauhallisuudesta huolimatta puoliveriori ei ollut kovin varmajalkainen ja kompuroi pari kertaa puunjuuriin. Voi että kun olisi nyt issikka alla...

Lokkijärvelle tullessamme vaihdoimme järjestystä ja Taru pääsi johtoon. Mariella pyysi päästä Elenan kanssa hännille ja siirryimme siis Sentin kanssa keskimmäisiksi. En ollut aluksi varma jännittyikö ori tammoista, vai aukeasta järvenjäästä, mutta pian syy selvisi. Taivaalla räjähti oikein äänekäs, punainen raketti, jota erityisesti Elena säpsähti. Mariella sai kuitenkin takajaloilleen nousseen poninsa pian rauhoiteltua ja pääsimme jatkamaan. Olin suorastaan hämmästynyt, kuinka mallikelpoisesti Sentti käyttäytyi tilanteessa.

© Sami Farin (CC BY-NC-SA 2.0)

Ylitettyämme laajan järven, saavuimme Hanskin lehmätilan laitamille. Kiersimme tilan ja Taru johti meidät lähellä sijaitsevalle kodalle. En aiemmin ollut huomannutkaan kodalle vievää polkua, vaikka melko paljon olimme Sentin kanssa tästä kulkeneetkin. Kodalla laskeuduimme satulasta ja sidoimme hevoset kiinni mukaan otetuilla riimunnaruilla. Kota oli hieman kylmä sisältä, mutta lämpeni nopeasti Tarun laittaessa tulet keskellä olevaan tulisijaan. Penkeillä oli lämpimiä lampaan- ja porontaljoja, mutta kaivoin vielä repustani mukaan ottamani viltit lisälämmikkeeksi. Lisäksi mukanani oli voileipiä, joita asettelin muiden tuomien eväiden vierelle penkille. Tarulla oli hevosille onneksi hieman heinää mukana, jotta ne rauhoittuisivat pureskelemaan niitä istuessamme kodassa. Mariellan ponille näyttivät tosin maistuvan mieluummin jäätyneet kasvit. Liekö ratsuponiin sukuun eksynyt jotain alkukantaista ponirotua? Nauroimme ja juttelimme sipsejä ja karkkeja mussutellen, kunnes kello löi kaksitoista. Tulimme hetkeksi pihalle ihailemaan taivaalle syttynyttä värinäytelmää ja samalla katsoimme vähän hevosten perään. Kun uudet vuodet oli toivotettu, ahmimme nopeasti vielä eväitä, ennen kuin pakkasimme kaikki takaisin reppuihin ja nousimme selkään. Hevoset lähtivät turpakarvat jäässä talsimaan polkua pitkin kodalta pois päin. Loppumatkaa saimme johtaa minä ja Sentti ja ori ottikin tammojen johtamisen oikein kunniatehtävänä ja asteli varovasti eteenpäin, toisinaan jopa pysähdellen kuin katsoakseen, pysyivätkö kaikki mukana.

Puolenyön jälkeen rakettien pauke oli selvästi hiljentynyt ja uskaltauduimme ottamaan isolla tiellä vielä pikkuisen laukkapätkän. Sentti ampaisikin yllättäen oikein vauhdilla laukkaan ja sain tehdä täyden työn hidastaessani sen vauhtia. Mariella jäi hieman jälkeen Elenan kanssa, mutta poni pysytteli sinnikkäästi perässämme. Noin kilometri ennen tallia hidastimme taas käytiin ja kävelimme loppumatkan, hieman reippaassa tahdissa tosin, sillä hevoset olivat vielä tohkeissaan laukkapätkästä.

Tallilla huomasin olevani todella väsynyt ja hoidin Sentin pikaisesti yöpuulle, jotta pääsisin kotiin nukkumaan. Annoimme maastoratsuillemme vielä ylimääräiset annokset heinää yöksi ja lähdimme tallilta samaan aikaan toivottaen toisillemme hyvää yötä, ja tietenkin myös uutta vuotta!

Uuden vuoden maasto

© DenSmith (CC BY-NC-ND 2.0)

Kertooko tämä paljon minun sosiaalisesta elämästäni, kun vietän uuden vuoteni hevosteni kanssa tallilla? Olimme Hannen ja Tarun kanssa päättäneet juhlia vuoden 2014 alkamista yömaastolla. Elena oli ihan ihmeissään, kun hänen unirytmiä häirittiin, kun herätin tamman puoli 11 aikaan. Kun tamma tajusi, että se pääsisi ulos, tamma virkistyi.

Kun kello löi 23, olimme kaikki kuusi: Taru ja Jaava, Hanne ja Sentti sekä minä ja Elena valmiita vaellukselle. Olin pakannut pieneen reppuuni kuumaa mehua, kun Taru ja Hanne olivat taasen ottaneet mukaan hieman naposteltavaa. Pakkanen oli kiristynyt yöksi ja karkoittanut pilvet taivaalta, joten oli satavarmaa, että jos lähistöllä pamahtaisi raketti ilmaan, näkisimme sen. Elena ei ole paukkupelkoinen, mutta en tiennyt, kuinka Jaava tai Sentti reagoisivat joko ääneen tai itse rakettiin.

Vaelluksemme alkoi kääntymällä vasemmalle kohti Hallapuron tallia, jota kautta me menisimme Lokkijärven rannalle. Elenaa ei näyttänyt pakkanen häiritsevän, olinhan puennut tammalle päällä ratsastusloimen. Ilma kyllä herätti viimeisetkin mahdolliset unen rippeet kaikista vaeltajista. Elena ja minä johdimme vaellusta, ja sepäs näytti tammaa miellyttävän. Pientä pauketta kuului, mutta ampujat taisivat olla parin kilometrin päässä, joten yksikään joukkomme hevosista ei niistä välittänyt. Jantusten maatilan lehmät taisivat olla ihan eri mieltä, sillä tilaa ohittaessamme navetasta kaikui lehmien ammuntaa.

Hallapuron tallilla oli kuitenkin hiljaista, kun tulimme pihalle. Lähdimme metsäreittiä pitkin järvenylityskohdalle. Metsäpolkua ei todellakaan pidetty talvikunnossa, mutta onneksi minun enkkutuontinikin on oppinut noin vuodessa kulkemaan Suomen talvisessa luonnossa. Takananikaan ei kuulunut kompuroinnin ääntä, mutten siltikään ole satavarma, ettei Sentti hieman liukastellut joukon viimeisenä. Pian järvi tuli esille, ja muutimme järjestystä. Taru sai tulla Jaavan kanssa lenkan johtajaksi, olihan hänellä paras tieto järvestä ja kuinka se kuuluisi ylittää. Minä ja Elena lähdimme pitää perää, sillä vaikka Elena onkin luottoratsu, olin varuillani.

Olikohan se kunnon kohtalon ivaa, kun taivaalle tietenkin räjähti hieman läheämpää hieno kiinalainen raketti juuri kun Elenaa alkoi hieman mietityttää jään vahvuus? Tamma oikein säpsähti, ja tunsin, kuinka se siirsi painonsa takajaloilleen. Hyppäsin heti pois tamman selästä ja aloin rauhoitella sitä. Sentti ja Jaava näyttivät olevan paljon kokeneempia jään suhteen kuin Elena. Onneksi Elena rauhoittui nopeasti, eikä se kuin hieman mulkoillut taivaalla koristavia ilotuliksia, joten uskalsin kivuta takaisin tamman selkään, ja matka sai taas jatkua. Tamma onneksi rentoutui, kun Sentin ja Jaavan rauhallinen läsnäolo sai Elenankin luottamaan jään paksuuteen. Loppuylitys meni todella nätisti, eikä tamma säpsähtänyt enää muita ilotulituksia, joita ilmalle laukaistiin.

Elena näytti kuitenkin olevan todella iloinen, kun olimme taas tukevalla maalla lähellä Hanskin lehmätilaa. Taru johti meidät Jaavan kanssa kodalle, jossa laskeuduimme hevostemme selästä. Hanne otti repustaan esiin muutaman lämpimän huovan ja voileipiä, kun minä asettelin meille kuppeja ja kaadoin mehua. Taru oli tuonut meille sipsejä ja karkkeja, joten naposteltavaa oli. Hevosemme tottakai höristelivät mielenkiinnosta kodan lähellä, kun kuulivat karkkipussin rapinan, mutta Elena näytti ihmeen nopeasti tyytyvän mutustelemaan jäätyineitä kasveja. Outo.

Tajusin, etten ollut vaelluksen aikana kauheasti Tarun tai Hannen kanssa jutellut, kun olin niin keskittynyt Elenan suorituksiin. Vasta kodassa istuessa tajusin ottaa osaa keskusteluun, mutta onneksi se ei heitä haitannut! Kello iski puoliyötä, ja toivotimme toisillemme hyvät uudet vuodet. Koetimme syödä eväämme nopeasti, ettei hevostemme tarvinnut seistä paikallaan pakkasessa liian kauan. Kun purkit olivat tyhjät, pakkasimme ne nopeasti reppuihimme, siivosimme paikat ja nousimme taas selkään. Loppumatkan tallille lenkkaa johti Hanne ja Sentti.

Lähestön ilotulitusampujat olivat kai päättäneet painua pehkuihin, sillä tulitteita ei taivalla ollut näkynyt vähään aikaan. Vaikka reittimme Järviluodolle ei mennyt laukkapätkää pitkin, päätimme kuitenkin nopeuttaa kävelytahtiamme. Hanne ja Sentti saivat oivan aloituksen, ja vaikka Elenakin sai nostettua laukan erittäin vikkelästi, jäi pieni poni jälkeen, kun Jaava ohitti meidät Taru selässään. Elena ei olisi millään antanut periksi, ja kun Taru ja Hanne olivat jo hidastaneet raviin, Elena koetti laukata heidän ohi. Tamma kuitenkin hiljensi vauhtiaan, ja ravasimme kaikki kolme ratsukkoa takaisin tallille.