Hevosen kaviot kopisivat soratietä vasten, ja taivaalta ripeksivä vesi sai minut tuntemaan jotenkin.. siltä että olen elossa. En osaa kuvata tunnetta, mutta noin sen ehkä parhaiten sanoisin. Kesähelteiden jälkeen pienet pisarat kasvoilla ja sateen ropina kypärää vasten tuntui suunnattoman hyvältä. Kypärän lipasta roikkui vesipisaroita, ja aina kun edelliset putosivat, oli siinä pian jo uudet.
Tallustin tietä pitkin, ja Ricon käynti kiihtyi kiihtymistään, kun saavutimme paikkaa, jossa se oli joskus ollut orilaitumella. Katsoin tasaisin väliajoin olkieni yli taakse ja kuuntelin tarkkaan lähestyvien autojen varalta. -Yleensä tällä tiellä kaikki osaavat varoa hevosia ja nostavat kättä ohi ajaessaan tervehdykseksi, mutta seasta löytyy aina myös niitä, jotka ajavat kovempaa kuin pitäisi.
Laitumen kohdalla Rico ei olisi halunnut enää jatkaa matkaa, mutta olin päättänyt, että nyt teen kerrankin pitkän maastoretken. Patistin raudikkoa hevosta eteenpäin, ja pian se jatkoi matkaa tyytyväisenä. Nautin maisemista, ja katselin tien varrella olevia peltoja ja kauniita taloja. -Muistaen vielä, kuinka jo lapsena haaveilin joskus muuttavani tänne asumaan.
Välillä sade muuttui pelkäksi tihkuksi, ja aloin pikkuhiljaa saapua matkan käännekohtaan. Tie haarautui kahdeksi pikkutieksi, joiden molempien päässä oli talo. Paikka oli avoin, ja etenkin toisen talon pihassa oli vehreä nurmikko.. En uskaltanut poiketa pihan läpi, joten ohjasin Ricon metsään. -Ori tallusti kuuliaisesti juuri sinne, minne pyysin: se tarpoi poluttomassa metsässä ja sulloutui jopa lähekkäin olevien kuusten oksien läpi.
Juuri kun ehdin päästä etsimälleni metsätielle, kuului kaksi laukasta. Ensin yksi, jonka jälkeen kuulin miesten huutoa. Hetken päästä vielä toinen. Hitto joudutaanko me ammutuksi?! Panikoin jo päässäni sitä, kuinka Ricoa ja minua luullaan hirveksi ja lopulta tutut lukevat Iltalehden lööpeistä, kuinka hevonen ja ratsastaja ammuttiin. Rico ei tuntunut hätkähtävän ääniä yhtään, mutta minä sen sijaan hoputin orin kiireesti raviin. Kelasin nopeasti ajatuksia pääni sisällä, ja toivoin, että kyse ei ollut mistään mitä minä luulin. -Eihän kyyhkyjen metsästäjät ainakaan missään metsässä ampuisi.. eihän? Hirvenmetsästyskausikaan ei pitäisi olla vielä alkanut.
Hetken päästä rauhoituin jo, ja annoin Ricon jatkaa matkaa taas kävellen. Mäntymetsän ja sateen tuoksu oli huumaava. Jostain kuului rasahduksia, ja pari kertaa koppelo pyrähti eteemme. Parhaimmat reitit tältä puolelta Järveä olivat pilattu viime kesänä tukkirekkojen takia; metsää oli kaadettu ja tiet tehty niin koviksi, ettei niillä voinut ravata tai laukata. Toisaalta kuitenkin nautin näin pitkästä retkestä vain kävellen ja luonnon ääniä kuunnellen. Loppumatkasta saavuin hiitille, jota pitkin laukkasimme kotiin; hiitin jälkeen olisi enää 2 kilometriä pehmeää tietä, jossa voisi tehdä hyvät loppuravit. Rico oli elementissään, ja tuuli viuhui korvissani. Rico säikkyi ennen tuulta paljon, mutta enää ori ei pelännyt edes tällaisessa myräkässä. Sade piiskasi kasvojani, mutta nautin siitä. Tunsin kuinka Rico luotti minuun ja toivoin, että voisin säilyttää tämän fiiliksen ikuisesti. Mitä minä tekisinkään ilman tätä hevosta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!