Aamuinen tutkimusretki

Heräsin kerrankin aikaisin, vaikka oli sunnuntai. Mieheni ja Hissu-koira jäivät kilpaa kuorsaamaan makuuhuoneeseen hiipiessäni keittämään kahvia alakertaan. Heti aamupalan syötyäni keräsin kamppeeni ja lähdin tallille. Ilma oli melko viileä, taisi olla jo vähän pakkastakin, sillä jouduin raaputtamaan jäätä pois auton tuulilasista. Käynnistin uskollisen ratsuni, jo kymmenen vuotta palvelleen mustan hondan, ja lähdin huristelemaan kohti Järviluotoa.

Tallilla ei ollut parkkipaikalle kurvatessani kuin yksi auto, ja sekin kuului Anna Ruuskalle, joka oli ilmeisesti tekemässä aamutallia. Lukitsin auton ja kävelin reippaasti talliin. Onneksi olin ottanut lämpimän takin, sillä suunnittelin lähteväni maastoon Sentin kanssa.
"Ai huomenta! Ehdin jo viedä Sentin ja Norpan tarhaan, sori", Anna huikkasi minulle käytävältä astuessani talliin.
"Huomenta! Ei haittaa, enhän mä mitään tulostani ilmotellutkaan", naurahdin ja jäin hetkeksi juttelemaan nuoren naisen kanssa.
Selvisi, että Anna on työskennellyt muutaman vuoden Saksassa ja tallitöiden lisäksi hän haaveilee ratsuttajan ammatista. Kuulemma nainen työskentelee normaalisti maanantaista perjantaihin, mutta tänään hän oli poikkeuksellisesti tuuraamassa Tarua aamutallissa. Päästin Annan jatkamaan karsinoiden siivousta ja menin vaihtamaan vaatteita varustehuoneeseen. Toin käytävälle palatessani Sentin kamat sen karsinan oven pieleen ja lähdin hakemaan oria tarhasta.

Pojilla oli juuri leikkihetki kesken saapuessani portille ja annoin orien kisailla aikansa, ennenkuin otin Sentin kiinni. Kun lapset olivat lopettaneet leikkinsä jäi oripoikani tuijottamaan hellyttävästi minua aidan toiselta puolen. Avasin alimman langan ja jäin odottamaan portin luokse. Olimme harjoitelleet nyt muutamana päivänä luoksetuloa Sentin kanssa, en enää suostu kävelemään tarhan toiseen päähän sen perässä. Maiskautin ja heilutin kädessäni olevaa porkkanaa. Hitaasti löntystellen ori lähti kuin lähtikin tulemaan luokseni ja palkinnoksi se sai porkkanan ja silityksen, ennen kuin pujotin riimun sen päähän. Olen parina päivänä vain käväissyt tarhassa silittelemässä oria ja antamassa sille porkkanan, mistä on selvästi ollut apua. Nyt se ei aina yhdistä tuloani tarhasta pois joutumiseen, vaan se on sille kiva juttu. Tallissa riisuin orilta ohuen sadeloimen ja harjasin sen kokonaan. Kaviot putsattuani laitoin Sentin etujalkoihin neopreenisuojat ja koulusatulan selkään. Kun satulavyö oli kiinni, pistin vielä kypärän omaan päähäni ja suitset Sentille. Hyppäsin penkin päältä selkään tallin pihalla ja kiristin satulavyön ennen kuin lähdimme rauhallisessa käynnissä pihalta poispäin.

Suuntasin tarhojen välistä kulkevalle polulle, joka vei Lokkijärven rantaa kohti. Maastot olivat vielä minulle vieraita, joten koitin pysyä mahdollisimman selkeillä teillä, enkä poikennut ihan jokaiselle pikkupoluille. Hetken käveltyämme päästin Sentin raviin, sillä se oli ollut melko virkeänä koko ajan. Ravasimme tietä pitkin, kunnes saavuimme leveämmälle hiekkatielle. Hidastin Sentin takaisin käyntiin, oikealla näkyi rakennuksia, joten käännyimme tietäpitkin vasemmalle. Tulimme isolle, mutta hiljaiselle asvalttitielle, jolta käännyimme oikealle. Olin vilkaissut ennen lähtöä karttaa tallin seinällä ja pian vasemmalla näkyikin karttaan merkitty hylätty mummonmökki. Sentti oli kulkenut tähän asti todella rauhallisesti ja kyttäilemättä, mutta mökkiä se jäi vähän tuijottamaan. Ylitimme maantien ja jatkoimme pikkutielle, jonka varrella oli kyltti "Ravitalli". Ratsastin lähes tallin pihaan saakka, kunnes tieltä kääntyi suurehko polku oikealle. Polku oli hyväpohjainen ja lähes suora, joten uskalsin ottaa pienen laukkapätkän Sentin kanssa. En päästänyt oria ihan täyteen vauhtiin, mutta melko kovaa päästelimme kuitenkin ja tuntin kuinka Sentin jokainen lihas jännittyi sen kiitäessä eteenpäin. Hidastin hiljalleen raviin, kun näin taas ison tien edessäni. Päätin ratsastastaa tien viertä takaisin tallille, sillä en viitsinyt ottaa enempää eksymisriskejä. Otin isolla tiellä vielä pienen pätkän ravia kohdassa, jossa piennar oli sen verran leveä, ettei tarvinnut ratsastaa asvaltilla. Vain kaksi autoa ajoi meitä vastaan kotimatkalla, eikä Sentti ollut niistä moksiskaan. Pian tuttu "Järviluoto"-kyltti näkyikin jo edessä ja käännyimme tutulle tielle.

Tulin selästä alas tallin pihassa ja löysäsin satulavyötä. Ilma oli onneksi jo vähän lämpimämpi, vaikkei mikään helle ollut vieläkään. Ori ei ollut yhtään hikinen, sillä aamuinen lenkki oli ollut melko rento. Vein Sentin karsinaan, jossa riisuin ensimmäiseksi suitset. Muut varusteet riisuttuani harjasin karvat suoraksi ja annoin sen mutustaa heinää karsinassa sillä aikaa kun vein varusteet takaisin satulahuoneeseen. Punnitsin hetken laitanko sadeloimen tarhaan vai jättäisinkö orin nakuksi. Sitä ei oltu klipattu, vaan se sai luomuilla ohuehkon, mutta kuitenkin jonkin verran lämmittävän karvansa kanssa. Päviäksi oli luvattu poutaa ja lämpötila pihallakin oli noussut kuuteen asteeseen, joten päätin antaa Sentin olla ilman loimea. Tarhassa olisi kuitenkin vapaa heinä, jolloin sillä olisi koko ajan lämmikettä saatavilla.

Kirjoitin vielä ennen kotiinlähtöä lapun tallin ilmoitustaululle, että kävin tallilla aamulla ja jos sää muuttuu yllättäin, saa orille käydä heittämässä vuorettoman sadeloimen karsinan ovesta päälle.

Uusi koti

Pitkästä matkasta väsähtänyt pikku-puoliveriseni löntysteli hitaasti kuljetuskopista tallin pihalle. Uuden tallin piha oli värikkäiden lehtien peitossa ja linnut näyttivät jo suuntaavan kohti etelää.
"No niin poika, tässä on sun uus koti, Järviluoto", juttelin ruunikolle taluttaessani sitä kohti tallia.
Törmäsin heti Taru Koivulaan, tallin omistajaan, jonka kanssa olimme sopineet tulostani. Hän opasti meidät oikealle karsinalle, jossa pääsin riisumaan Sentin paahtavista kuljetuskamppeista. Ajattelin että ori olisi aivan täpinöissään uudesta paikasta, mutta ei. Se kävi saman tien olkipellettin seassa olevien heinänkorsien kimppuun ja oli kuin ei olisi koskaan muutettukaan. Taru selvitti nopeasti mihin voisin viedä Sentin tavarat ja missä se tarhaa. Hän pyysi minua vielä piipahtamaan luonaan, kun olisin valmis. Jätin Sentin tutustumaan karsinaansa ja kiiruhdin autolle hakemaan satuloita ja muita varusteita.

Kun kaikki oli kunnossa, käväisin välillä orin karsinassa. Se oli hieman tyytymättömän oloinen, sillä heinänkorret olivat loppu ja se joutui möllöttämään yksin sisällä. Lupasin surkean näköiselle orille viedä sen pian tarhaan tutustumaan uuteen kaveriinsa.
"Teillä taitaa olla kaikki valmista?" kuulin Tarun äänen takanani.
"Juu, vein justiin viimeiset varusteet paikoilleen", vastasin.
"Hyvä, selvitellään vielä vuokranmaksuhommat ja viedään Sentti sitten tarhaan", nainen huikkasi kävellessään kohti taukohuonetta.

Kun kaikki oli selvää ja luulin kutakuinkin muistavani kaiken päiväjärjestyksestä ja vuokranmaksusta haimme Sentin vihdoin karsinasta. Pihalla uutta energiaa saanut ori päästi oikein kuuluvan hirnahduksen, jolle naurahdimme Tarun kanssa. Kun kaikki olivat varmasti kuulleet THE ORIN saapuneen talliin, pääsimme jatkamaan matkaa. Meitä vastaan tarhoilta käveli vaaleahiuksinen arviolta parikymppinen tyttö, jonka Taru esitteli Anna Ruuskaksi. Tyttö heilautti kättään iloisesti. Häneltä voisin kuulemma kysyä mitä tahansa hoitoon liittyvistä asioista ja ilmoittaa ontumisista ynnä muista. Saavuimme pian tarhalle numero yksi, joka näytti sopivan isolta ja hyväpohjaiselta. Portin läheisyydessä oli hiekkaa, jottei tarha olisi ihan kuravelliä sateiden jälkeen, mutta ruohoa ja luonnonpohjaakin löytyi. Portille meitä tervehtimään ravasi komea ja isokokoinen ruunikko ori, joka muistutti ulkonäöltään hieman Senttiä. Ori oli Norbert, tutummin Norppa, Tarun oma kilpahevonen. Laskimme jo hieman kärsimättömän Sentin tarhaan ja jäimme seuraamaan kuinka orit tulisivat toimeen keskenään. Ensin haisteltiin kylkiä ja sitten vähän turpaakin. Kun oli vähän näykitty ja pörhistelty, rauhoittuivat orit syömään eri heinäkasoille. Hevosia seurailtaisiin muutaman päivän, mutta uskoimme että orit tulevat ihan hyvin toimeen, kunhan vähän tutustuvat ensin. Sanoin heipat Tarulle tämän kadotessa takaisin talliin ja lähdin ajamaan kohti kotia kuljetuskopin kanssa. Ensi kerralla päästäisiin varmaan jo tutustumaan tallin maneesiin Sentin kanssa.

Mietteitä maastoilun lomassa

Kömmin peiton alta jo kuudelta aamulla, vaikka herätyskello ei edes soinut.. Kai sitä on niin tottunut aamutallien tekoon, että kehon sisäinen rytmi toimii rutiinien mukaan myös silloin harvoin, kun aamutalli on jonkun muun kontolla. Anna lupautui ahertamaan koko aamutallin Riian ja erään tallitytön kanssa, jotta sain nauttia kokonaan vapaasta aamusta.

Pukeuduttuani suuntasin kuitenkin ensimmäisenä talliin, sillä aamu oli ihanan usvainen ja ilmassa oli vieläkin kirpeää tuntua ensimmäisistä yöpakkasista. Kata oli ehtinyt syödä jo aamuheinänsä, joten päätin valita sen ratsukseni tällä kertaa. Ratsastettavia hevosia on kertynyt nurkkiin luvattoman paljon, ja on kieltämättä varsin haastavaa järjestää jokaiselle otukselle riittävästi liikuntaa..

Satuloin Katan, vein sen ulos ja nousin sen selkään. Ohjasin tamman tottuneesti eräälle vakioreitilleni, jonka Katakin jo varmaan osasi ulkoa. Tamma tarpoi eteenpäin verkkaista tahtia ja minä nautin lähinnä vain matkustaen kyydissä. Ajatukseni harhautuivat Järviluotoon ja sen tulevaisuuteen yleensä.

On mahtavaa, kun saa elää hevosten keskellä ja ylläpitää näinkin aktiivista tallia. Asiakkaat jaksavat yleisestiottaen osallistua toimintaan ja porukasta muodostuu varsin tiivis -tai näin ainakin minä koen sen. Tämän vuoden aikana asiakkaiden vaihtuvuuskin on ollut yllättävän pieni verrattuna vuoteen 2012.

Tällä kertaa erääntyviä vuokria on enemmän kuin koskaan aiemmin, lieneekö syynä sitten syksy ja koulujen alku. Vai vaadinko liikaa aktiivisuutta? Toisaalta, minäkin panostan hommaan ja olen ainakin omasta mielestäni varsin aktiivinen järjestämään toimintaa, joten eikö ole reilua vaatia jonkunlaista vaivannäköä myös asiakkaalta? Toisaalta olisi mukavaa pitää kynnys Järviluotoon tulemiseen matalana, mutta toisaalta olisi järkevää tarjota tallipaikka juurikin näille aktiivisille toimijoille, kun sitä toimintaa tosiaan olisi tarjolla.

Ajatuksiini uppoutuneenas säpsähdin pientä oksan rasahdusta, johon Kata ei virkkanut juuri mitään. Onneksi niiden tulisempien ratsujen joukosta minulta löytyy tämä yksi täydellisillä lehmän hermoilla varustettu otus. Vähän matkan päästä aukean kangasmetsän päässä näkyikin auto, ja siitä aavistus metsään päin pari marjastajaa. Tallustimme metsätien loppuun ja käännyimme takaisin isolle tielle kotiinpäin. Sumu oli jo hälventynyt ja vajaan tunnin reissu sujui kuin siivillä. Mikäpäs olisi sen parempi tapa selvittää ajatuksiaan kuin lähteä rauhallisen rentouttavalle käyntimaastolle.

Syksyn taikaa

Roosan päiväkirja on jäänyt auttamatta hyvin vähälle huomiolle, kun kaikki muu on vienyt aikaani. Pitänee ottaa itseään niskasta kiinni ja tarinahaaste onkin meille nyt mitä mainioin tilaisuus saada taas eloa päiväkirjaan.

Roosan kanssa elämä sujuu leppoisasti, tamma ei enää kisaa, pidämme kuntoa yllä tekemällä paljon maastoretkiä ja treenailemalla myös esteitä. Onneksi kisat on kisattu, sillä tamma palasi kesälaitumelta takaisin juuri sen näköisenä, että on laitumella ollut! Sain hymyillä hivenen epätoivoisesti hevoselle, joka laitumelle mennessään oli kisakuntoon viritelty huippumopo ja takaisin tullessaan korkeintaan pappatunturi. No, se suotakoon, Roosan ei tarvitse enää juurikaan edustaa, riittää, että saan puuhastella hienon neitini kanssa.

Tämänkertaisen päiväkirjamerkinnän kanssa palaamme tosin hieman ajassa taaksepäin, siihen kohtaan, kun kesä on juuri taittumassa syksyksi eikä osaa oikein päättää, olisiko vielä kesä vai kenties jo syksy. Se on yksi lempivuodenajoistani talven ja kevään taitteen ohella, kun aamulla ilmassa leijuu jo syksyinen kirpeys, mutta päivällä saa edelleen nauttia kesäisestä lämmöstä. Kesän työt oli hoidettu ja Roosa palannut laitumelta takaisin, joten mitäpä muuta kuin laukkamaastoon! Ah nuoruus ja hulluus, päätin lähteä ilman satulaa pariksi tunniksi metsiin käpsyttelemään, vetää hieman rallia ja ennen kaikkea nauttia päivästä ihan vain kaksin hevoseni seurassa.

Lähdin matkaan jo heti aamusta ja sain nauttia tallissa hetkestä vain Roosan kanssa. Miten hyvältä tuntuukaan, kun iso eläin vain seisoo vieressä rauhallisesti maailmaa tuijotellen ja aika ajoin vilkaisee, mitä puuhaan sen kylkien ja jalkojen parissa. En kaipaa tammalta sen suurempia huomionosoituksia, kaikki hevoset vain eivät ole sitä tyyppiä joka tuo kiintymyksensä ilmiselvästi esille. Roosa ei kuulu siihen kategoriaan, ei sen tarvitsekaan ja pidän neidistäni juuri tällaisena. Itämaista mystiikkaa, ehkä?

Parin tunnin maastolenkki sisälsi lähinnä käyntiä ja laukkaa. Keli oli juuri sopiva, hieman kirpeä syysaamu joka vaihtuisi auringon myötä lämpimäksi päiväksi. Ruska teki jo tuloaan, mutta pääasiassa kaikki puut vihersivät edelleen. Kurkiauroja odotellessa, aina varma syksyn merkki kun ne kiljukaulat lentävät kohti etelää. Roosakin asteli pitkin metsäteitä hyvillä mielin ja tuntui olevan tyytyväinen päästessään liikkeelle. Mitäs meni lihomaan ja laiskistumaan koko kesän, niin että kuntoa on vielä vähän huonompi. Hyvin tamma silti jaksoi koko kaksituntisen, vaikka siihen kuului myös laukkaa. Paljon laukkaa. Päästelimme aivan surutta menemään kaikki laukkasuorat sen verran lujaa kuin oma peffa kesti ja kuin Roosa jaksoi. Mikä tarkoitti aika lujaa, vaikka kunnon revittelyä varten löisin kyllä satulan selkään ja lähtisin hiittiradalle.

Syksyn tulo ja hevosten seura. Vietin maastoretkenkin jälkeen aikaa seurustelemalla Roosan kanssa hyvän aikaa, ennen kuin tamma pääsi takaisin ulkoilemaan. Vielä on se aika vuodesta, kun kaikki tuntuu ihanalta. Kohta pääsemme nauttimaan kurakeleistä, tuulesta ja sateesta kiroamaan kaiken aikaa mutaantuvaa maata ja loimiaan repiviä hevosia. Nautitaan nyt syksystä kun vielä voidaan!

Syksy on tullut

Elena ja Gwen ovat nyt muuttaneet kesälaitumilta takaisin talliin ja tarhoihin. Gwenille näytti muutto olevan hieman epämiellyttävä, sillä tamma ei saa nyt irrotella niin hyvin kuin kesälaitumella. Gwenin kanssa olemme aloittaneet jo riimutotuttelun laidunkaudella, joten molemmat tammat tulivat riimunnarun jatkeina kotiin. Gwen tosin niskotteli vastaan muutamaan otteeseen, ja sain kirota valintaani hakea tammat yksin.

Odotan innolla syksyä, jolloin voimme Elenan kanssa hieman aloittaa kuntoilua kesä- ja tiineysajan jälkeen. Gwenkin saa harjoitella metsässä kulkua, joten on hyvä, että Elena on hieman huonossa kunnossa, Gwen kun ei pitkiä maastoreissuja jaksaisi. Täytyypä katsoa, jospa tulisin syntymäpäiväni (9.9.!!) viettämään tyttöjen kanssa, ehkäpä jonkunmoinen sieniretki tekisi gutaa kaikille meille kolmelle. Elenan kun voi tottakai pitää vapaana, ja Gwen tuskin lähtee pitkille reissuille ilman emäänsä.

Tänään ehtisin likkojen kanssa maneesiin hieman treenaamaan esteratoja. Elena näytti olevan ihan innoissaan irtohyppimisestä, vaikka Gwen oli enemmänkin emänsä jaloissa, kuin nauttimassa hyppimisen iloa. Pölhöpää onnistui jopa juoksemaan pystyestettä päin, mutta nousi nopeasti jaloilleen ja innostui kunnolla riehumaan. Esteet Gwen kyllä loppujen lopuksi ylitti, eikä puomeissakaan ollut ongelmaa.Estetuomari katsoisi kyllä meitä todella pahalla silmällä, jos olisi tamman suorituksen nähnyt.

Elena on kyllä rauhoittunut ja paljon kesän ja ensimmäisen varsansa aikana. Tamma on myös oppinut kärsivällisyyttä, joka on todellakin Gwenin ansiota (syytä?)!

Taru muuten, minä toivon todellakin jotain mukavaa touhuamista Halloweeniksi ja uuden maastoreissun ennen lumen tuloa! Puhumattakaan pikkujouluista ja kunnon talviriehasta!