Operaatio: rikkinäiset loimet

Tässä lähiaikoina on satanut välillä lunta, välillä räntää ja välillä vettä, joten voitte kuvitella, mikä työ tarhojen kanssa ja hevosten jalkojen huollossa on, sekä loimituksessa. Tarhojen pohjat on tehty pääosin hiekasta, niin että meidän pitäisi välttyä pahimmalta kurahelvetiltä, mutta valitettavasti suurimpia tarhoja ei ole voitu pohjustaa näin kokonaan. Porttien pielet sentään on pysyneet hyvänä, sillä vaikka muutama näistä isoista tarhoista onkin nurmipohjaisia, porttien edustat on tehty hiekkapohjaisiksi.

Talvi on viivästynyt todella paljon, ja nyt onkin sitten jouduttu oikein tehona käyttämään sadeloimia. Ja voitte arvatakin mikä rumba siitä tulee, kun yksi nuorukaiseni on keksinyt leikin: hajota loimet. Mammuttikarvaa en treenaavien hevosten anna kasvattaa, joten loimitukselta ei oikein voi välttyäkään tällaisilla keleillä. Kiljahtelen vähintään joka toinen kerta hevosia hakiessa kauhusta, kun saan huomata Bean repineen joko oman tai tarhakaverinsa loimea vielä entisestään.. Jos ei muuta, niin ainakin pääsen harjoittelemaan ompelijantaitojani. Minusta tuntuu, että jos tammuska ei ala kyllästyä harrastukseensa, pitää minun erottaa se muista hevosista, jolloin vahingot jää pienemmiksi..

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Kyllä on omistaja sanoinkuvailemattoman ylpeä, kun kuulee muilta tallilaisilta, mitä ilkeyksiä Tepa onkaan kehitellyt, kun minun valvova silmäni ei ole ollut paikalla .. 4-vuotiaaksi kääntyneestä ja kilpauransa aloittaneesta ponitammasta on kasvanut varsinainen maanvaiva. Sormet ristissä toivon, että neiti edes vähän oppisi käytöstapoja vuosien lisääntyessä, mutta tuskin siitä koskaan mitään täydellistä mammanmussukaa tulee. Luojan kiitos neiti on sentään kaunis ja menestyy loistavasti niin kilpakentillä kuin näyttelyissäkin.

Työntekijöille tiedoksi, että henkensä uhalla tämän tamman kanssa ei tarvitse missään nimessä pelata; jos se pitäisi hakea tarhasta pois ja tuntuu siltä, että neiti aikoo taistella vastaan viimeiseen hengenvetoon asti niin minun puolesta sen saa jättää vaikka yöksi ulos opettelemaan käytöstapoja. Tai no, eihän Tepa koskaan oikeasti ketään satuta, mutta osaa olla sitäkin ärsyttävämpi. Taitava näyttelijä se on, kun ainakin ensikertalaiset tuppaavat kiertämään tamman aika kaukaa (;

Tänään tuli vietettyä pitkästä vähän enemmän aikaa Järviluodon maisemissa Tepan kanssa. Nuori tamma on meinannut jäädä vähän huomioitta, kun omalla tallilla on tällä hetkellä useampi huomiota kaipaava varsa ja parempaan ikään ehtineitä on kovasti valmisteltu laatuarvosteluja varten. Aamulla saapuessani talliin kahdeksan aikoihin oli siivoustoimet jo täydessä vauhdissa. Tepa näytti käyskentelevän tarhassaan melkoisen energisen näköisenä, joten päätin auttaa siivouksessa ja antaa neidin rauhassa purkaa pahimpia höyryjä ulkona. Tarkoituksenani oli uhmata korkeampia voimia ja lähteä rauhalliselle (yeah right ..) maastolenkille ilman satulaa.

Kymmenen aikoihin lähdin tarmoa täynnä noutamaan kaunista ponitammaani tarhasta ja kuten aina nähtyään minut se pinkaisi tarhan perimmäisimpään nurkkaan ja mulkoili minua ilkeästi. Onnekseni tällä kertaa Tepa ei jaksanut hippaleikkiä kamalan pitkään, kun kaivoin taskustani esiin mehevän omenan. Tamma on niin herkkupylly, että pelleily loppuu siihen paikkaan, kun jotain hyvää on tarjolla. Matka tarhoilta talliin vei harvinaisen kauan, kun Tepalle täytyi ainakin kahdeksan kertaa ilmoittaa ettei taluttajan yli ole tarkoitus stepata. Karsinan sijaan vein neidin suoraan pesupaikalle kuntoon laitettavaksi. Tällä kertaa Tepa oli tarhaillut energisyydestään huolimatta suhteellisen siististi, joten suin sen kauttaaltaan erittäin pikaisesti ja laitoin suojat jalkoihin. Suitsien laitosta kehkeytyi melkoinen show minun yrittäessä epätoivoisesti saada otetta tamman yläilmoihin nostamastaan päästä ja Annakin päätti jäädä seuraamaan esitystä kovaan ääneen nauraen. Viimein Tepa oli siinä kunnossa, että uskaltauduin ohjaamaan sen ulos tallista ja hyppäämään sen paljaaseen selkään kentän laidalla olevalta jakkaralta.

Ilma oli varsin mainio. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämpötila oli muutaman asteen pakkasen puolella. Tepan paljas selkä lämmitti mukavasti ja se lähti liikkeelle harvinaisen rauhallisesti. Lähdin kävellen tamman kanssa etelään päin tarkoituksena pyöriä ihan vain tallin ja tarhojen lähimaastossa. Tamma oli ansainnut treenittömän päivän upeasta kisamenestyksestä johtuen. Tepa oli jopa pelottavan rauhallinen, joten uskaltauduin siirtämään sen raviin melko pian. Sen tuntuessa edelleen kuuliaiselta ja odottavalta, annoin sen venyttää kaulaansa ja selkäänsä ja ratsastin hieman pidempää ravia. Päätin, että käymme lähimmällä laukkapätkällä ja palaamme samaa reittiä takaisin. Ennen laukkasuoraa otin tamman käyntiin ja ratsastin sitä hieman kokoon, jotta se ei ihan täysin karkaisi alta laukkapätkällä. No, eipä siitä mitään hyötyä ollut vaan siihen asti rauhallisesti käyttäytynyt tamma otti jalat kirjaimellisesti alleen ja pinkaisi täyteen vauhtiin ennen kuin kerkesin itse edes laukkaa ajatella. Siinä oli hallittu ja koottu kouluhevosen laukka kaukana, kun tamma pinkoi minkä jaloistaan pääsi ja minä keikuin selässä kovaan ääneen kiroten ja yrittäen kaikin voimin saada laukan edes jotenkin hallintaan.

Viimein sain tamman hallintaan, kun se meinasi kaatua omiin jalkoihinsa ja pysäytin sen, jotta pystyin hetken hengähtämään. Haukuin Tepan täydelliseksi idootiksi kääntäessäni sen takaisin kohti tallia, mutta hetken päästä nauroin jo tapahtuneelle ja kiitin luojan minulle suomasta erinomaisesta tasapainosta ja reaktionopeudesta. Joskin tällaisen tamman kanssa nuo ominaisuudet kehittyvät väkisinkin. Takaisin tallille ratsastettiinkin sitten kaunista koottua käyntiä kieli keskellä suuta. Riisuin tammalta suojat ja suitset pikaisesti ja vein sen takaisin tarhaan.

Huolsin ja pesin Tepan varusteet, jonka jälkeen jäin vielä tallille auttamaan kentän ja maneesin huollossa sekä päiväruokinnassa.

Mietteitä uudesta kodista

- Sirrirrirrirsirriiiii, sirputin tammani tarhan laidalla, ja vähän kaihoisasti liinakko tammani jätti kaverinsa ja lähti tallustamaan luokseni. Se työnsi turpansa tarhan aidan yli ja tökkäisi minua päähän. Se hamuili tukkaani pipon alta, hassu tyttö tykkää lutkuttaa sitä.
- Mitäs sulle kuuluu? Iskä lähetti terkkuja, suputin tammalleni ja rapsutin sitä hellästi korvan takaa. Tamma vain mutusteli hiuksiani, kunnes hellästi vedin ne sen suusta ja pujahdin tarhan puolelle. Laitoin Sirrille riimun päähän ja kliksautin riimunnarun siihen kiinni, ja sitten lähdimme. Sirri heitti vielä kaihoisan katseen tarhaan jäävälle ruunikolle kaverilleen sulkiessani portin, mutta lähti sitten korvat hörössä mukanani talliin.

Isänpäiväsunnuntai oli tallilla hiljainen, taisivat kaikki olla syömässä kakkua läheistensä kanssa. Se huono puoli oli tässä asumisessa kaukana kotoa, ettei tällaisista lyhyiden viikonloppujen perhejuhlista oikein päässyt nauttimaan. Harjailin Sirriä käytävällä ja mietiskelin.

Järviluoto oli osoittautunut maineensa veroisaksi paikaksi. Sirri sai mielettömän asiantuntevaa hoitoa, se oli edennyt viikottaisen ratsutuksen ansiosta koulutaidoissaan valtavasti (nykyään se esimerkiksi nosti laukan jo todella sievästi, ei enää kiitoravin kautta) ja täällä oli vieläpä vallattoman hyvä talliporukka, jonka kanssa normiarkipäivänä vierähti reilusti ylimääräistä aikaa, kun jäi suustaan kiinni. Itsekin olin siis viihtynyt tallilla, vaikka toki hevosen paras oli aina se tärkeämpi.

Havahduin siihen, että olin harjannut samaa kohtaa Sirrin lautasella jo niin, ettei se tullut kuin likaisemmaksi, joten jatkoin putsaamalla kaviot ja heitin tammalle sitten varusteet päälle. Tänään vuorossa olisi ensin puolisen tuntia rentoa ympyröillä ja kahdeksikolla pyörimistä kentällä ja sitten ravi-käyntilenkki maastossa. Kun kerrankin ei satanut!

Raskaita päätöksiä

Terja täyttää tänään 24-vuotta, ja valitettavasti terveydentilassa olisi hieman toivomisen varaa. Hyvästä ruokahalusta ja syömisestä huolimatta tamma on hoikanpuoleisessa kunnossa, eikä meinaa saada 'lihaa luiden päälle' millään. Lähes päivittäisestä liikuttamisesta huolimatta Terjan lihakset ovat myös alkaneet tippua kokonaan, mutta ensin ajattelin tämän liittyvän vain normaaliin vanhenemiseen. Kuitenkin nyt asia alkoi huolestuttamaan minua enemmän, joten varasin ajan eläinlääkärille viime viikolle, ja nyt diagnoosiksi tuli selkeä Cushingin tauti.

Toistaiseksi vielä pohdin, mitä teen tamman kanssa, sillä se on minulle erittäin rakas. Terjalla kuitenkin on ikää jo melko paljon, mutta taudista huolimatta se voisi saada vielä vuosia onnellista elinaikaa pergolidimesyllaatti-lääkityksen avulla. Jalat ja muu kroppa Terjalla on onneksi kunnossa, joten tästä ei tarvitse huolehtia. Taivutuskokeissa tamma ei edes reagoinut lainkaan, joten pientä kulumaa kummempaa hevosella ei edes voi olla.

Näillä näkymin lääkitys aloitetaan ja katsotaan kuinka se vaikuttaa tammaan. Jos Terja vastaa siihen hyvin ja odotuksien mukaisesti, sitä voidaan jatkaa vielä vuosi tai pari hevosen kunnon mukaan. Joss Terja pysyy tyytyväisenä ja alkaa voimaan paremmin, en näe lääkitykselle mitään estettä, mutta jos sen vointi heikkenee selvästi tai se ei ala muuttua nykyisestä paremmaksi, saa rakas muumimammani laukkailla taivaslaitumille, sen sijaan että joutuisi kärsimään turhia tuskia.

-Taru