Jouluaaton taikaa

Kotitalossa käyvän jouluhumun lomassa (lue: koko suku käymässä) lähdin tekemään iltatallia. Tupa oli täynnä väkeä ja sainkin päivällä itselleni 12-vuotiaasta Hennasta ahkeran apulaisen jakamaan iltaheinät valmiiksi hevosille karsinoihin ja muutenkin auttamaan tallihommissa. Tämän lisäksi jokainen hevonen sai väkirehunsa, yhden piparin ja jouluomenan kuten meillä on perinteenä tehdä. Aikaisemmin päivällä olimme jo ehtineet kokeilla reki-ajelua Jaavan kanssa.

Hain hevoset sisään, talutellen niitä pareittain tai yksi kerrallaan, ihan hevosesta riippuen. Oli ihan mukava, kun moni hevonen tallusti ihmeen leppoisasti vierelläni, ilman hirmuista kiirettä, kuten yleensä. Ehkä niilläkin oli hieman joulumieltä ilmassa. Talli oli tip-top ja jäin kuuntelemaan hetkeksi rauhoittavaa rouskutuksen ääntä. Tallin omistajan ehdottomasti parhainta antia on juurikin tällaiset hetket, voisin sanoa että tuskin mikään voittaa tällaisia hetkiä.

Vaihdoin pari lyhdyssä ollutta tuikkua uusiin, ne olivat ehtineet jo palaa koko päivän ajan. Hetken rauhan jälkeen sammuttelin valot ja suljin ovet, siirtyen takaisin tuvan hälinään. Pian joulupukin olisi aika tulla jakamaan lahjat.

Rauhallista joulua ja uuttavuotta kaikille!

Rakas joulupukki, tänä jouluna tahtoisin lahjaksi kantakirjapalkinnon ..

Niinhän sitä sanotaan, että joulu on rauhoittumisen ja rentoutumisen aikaa. Toista sitä on meillä, kun aaton aattona on tiedossa Tepan kantakirjatilaisuus ja omistaja meinaa kuolla stressiin. Toivoa vaan sopii, että aattona saadaan juhlia hyvin palkittua ponia tai vähintäänkin sitä, ettei Tepa ole tilaisuudessa jyrännyt kenenkään yli.

Ei tässä jouluvalmisteluihin ole hirveästi kerinnyt paneutua, kun kaikki aika menee Tepan valmisteluihin. Kyllä tässä on jo saanut hössöttäjän maineen talliporukan keskuudessa, kun yrittää epätoivoisesti eliminoida kaikki riskitekijät (lue: Tepa näyttää tarhaan vietäessä michelinmieheltä kaikkine miljoonine loimineen ja suojineen).

Olen kuitenkin päättänyt, että Tepa saa oleskella melko vapaasti ilman rasittavia treenejä ennen h-hetkeä. Tänään ajattelin kuitenkin maasta käsin hieman valmistella tammaa, sillä viimeisimmistä näyttelyistä on jo aikaa ja Tepan kanssa on tehty paljon töitä ratsain. Sen verran joulumieltä olen kuitenkin haalinut, että tarjosin Tepalle piparin ennen kuin sujautin näyttelysuitset tamman päähän ja talutin sen maneesiin.

Ihmiset ovat varmasti kiinni jouluvalmisteluissa, kun maneesi oli tyhjillään. Talutin Tepan maneesiin niin, että näin koko ponin sivuprofiilin peilistä. Tarkoitukseni oli saada tamma keskittymään ainoastaan minuun seisoessaan siististi kaikilla neljällä jalallaan. Palkitsin Tepan porkkanan palalla ja kehuilla joka kerta, kun se seisoi rauhallisesti paikoillaan korvat hörössä ja odotti, mitä siltä seuraavaksi pyydetään. Kehuin tammaa vuolaasti, kun se keskittyi aivan superhyvin verrattuna siihen, miten se useimmiten koheltaa ja keskittyy kaikkeen muuhun paitsi olennaiseen.

Tepan suurin kompastuskivi maasta käsin käsitellessä tuntuu olevan ravin esittäminen, kun innokkaalla tammalla on tapana jyrätä esittäjänsä yli suurine liikkeineen. Usein Tepa myös innostuu hieman liikaa ja ravi tuppaa jännittymään sen korskuessa ja viskoessaan päätään. Maneesin puolikkaalla tein tehtävää, jossa pitkät sivut esitettiin ravissa ja lyhyet sivut käynnissä. Ensimmäisellä kerralla Tepa ampaisi pitkällä sivulla raviin kuin tykinkuula ja sain tosissani juosta tamman perässä, etten kaatuisi turvalleni. Muutaman terävän nykäisyn ja äänellä rauhoittamisen jälkeen tamma hieman rentoutui ja tajusi, ettei sen tarvitse viilettää kuin tuulispää. Seuraava pitkä sivu meni huomattavasti rennommassa ja parempitempoisessa ravissa, ja kehuin Tepaa vuolaasti. Toistin harjoitusta muutaman kerran niin, että Tepa pysyi tasaisen rauhallisena ja rentona koko ajan ja pyrin itse juoksemaan mahdollisimman irti tammasta ja antamaan sille tilaa. Olin varsin tyytyväinen Tepan suoriutumiseen ja esitin ravia vielä muutaman kerran lävistäjällä ennen kuin talutin tamman takaisin talliin.

Ennen kuin lähin ajelemaan kotia kohden, silittelin Tepan kaulaa ja syötin sille vielä yhden joulupiparin. “Ehkä se joulumieli vielä löytyy”, kuiskasin Tepan korvaan ja jätin tamman nauttimaan päiväheinistään.

- Miia Maria & Tepa

P.S. Hyvää joulua ja railakasta uutta vuotta koko Järviluodon poppoolle! <3

Uusi koti

Roosa saapui Järviluotoon

Rose-Marie fan Hades, oma ratsuni, tuli Järviluotoon 20.12.2012. Matka oli pitkä ja tiet liukkaita, sillä viime yönä oli ollut pakkasta ja meidän oli lähdettävä heti aamusta, jotta illaksi ehdittäisiin Järviluotoon, Kuopioon. Matkamme alkoi tamman kasvattajan kotitilalta ja sen pituus kävi aika lähelle jopa kuutta tuntia. Matkan varrella sekä hevonen että auto tankattiin huoltoasemalla monia kertoja ja Roosalle kertyikin sitä elämänkokemusta. Saavuimme Järviluotoon illalla, jäätyneinä ja nälissämme. Taru kuitenkin työnsi käteeni kupillisen kuumaa kaakaota ja näytti meille mistä löydän Roosan karsinapaikan.

Uusia kavereita?

Iltaruokinnan aikoihin alkoi tallissa olla elämää. Roosa huusi ja potki karsinan seiniä hulluna. Kyllä, onhan prinsessankin aina testattava, onko oma vuode pehmeä. Roosa testasikin, kestävätkö karsinan seinät. Hienoksi aluksi tamma uhkaili molemmille vierustovereilleen ja luimisteli vielä ruoka-aikaankin, mutta kun Anna oli tiputtanut herkut kaukaloon, alkoi lajittelu. Tamma heitteli olkia sinne tänne karsinassa ja tonki ruokakupista vain parhaat kauranjyvät. Pakollista oli myös karsinan ohi kulkeville uhittelu, sillä omaa gourmet-herkkuaan Roosa puolustaa aina yhtä häijysti.

Hyvää yötä, viimeinen mammutti...

Roosa oli päivän jälkeen väsynyt, mutta vein sen vielä hetkeksi tallin käytävälle harjattavaksi, niin se tuntisi olonsa turvallisemmaksi ja rentoutuisi uudessakin paikassa. Tamma oli hoidettaessa hieman varuillaan, ja vaikka kuulin kuorsausta ja tuhisemista muista karsinoista, Roosa seisoi käytävällä ryhdikkäänä ja käänteli korviaan. Pian tammaakin alkoi tosiaan väsyttää ja talutin sen karsinaansa. Tamma rojahti karsinan pohjalle ja piehtaroi. Pian se väsähti ja alkoi kuorsata. Minun oli pakko lähteä kotiini, joka oli onneksi aika lähellä. "Hyvää yötä", kuiskasin tammalle ja suljin tallin oven perässäni.

Otan haasteen vastaan!

Oli ihan pakko kokeilla, pääsenkö kunnolla porukkaan mukaan ja ottaa haasteen vastaan. Laitankin kädet sauhuamaan. Innostuinko tarinankirjoittelusta liikaakin?

21.12.2012

Musta pää ilmestyi karsinan oven rakoon avatessani sen. Utelias turpa tutki minut varpaista otsaan, ennenkuin yritti tarttua hampaillaan takkini hihaan. Pelkkä voimakas 'EI' riitti, tamma säikähti ääneni nousua ja pakeni karsinan takaseinään tietäen tehneensä väärin - mutta siitä suuremmin välittämättä. Heiluttelin kärsimättömänä harjaa kädessäni, mutta prinsessatammani vain käänsi uhkaavasti takamuksensa ovea kohti, jonka pieleen nojasin. Naurahdin sille ja suljin oven perässäni. Viskasin vihaisena harjan takaisin laatikkoon. "Ole sitten paskanen..." mutisin itsekseni matkalla satulahuoneeseen. Olin törmätä Hurmurin omistajaan, jolle mutisin pahoitteluni ja jatkoin matkaa tuntien naisen mulkoilun selässäni. Hemmetin kaakki, aiheutti minulle ennenaikaisia harmaita hiuksia. Tunsin itseni yhtäkkiä tavallista vanhemmaksi.

Ryystin joutessani kupin kaakaota, huuhtelin mukini ja siirryin verkalleen takaisin Roosan karsinan luo. Nappasin uudestaan harjan käteeni ja astuin rohkeasti sisään karsinaan. Tamma tarjosi yhä persaustaan minulle, mutta livahdinkin nopeasti sen ohitse ja aloitin riuskoin vedoin harjaamaan hevosen kaulaa. Rooseliini hämmentyi silminnähden, jännittyi ja jäi katselemaan puuhiani. Hetken harjailtuani tammakin tosin rentoutui ja uskalsin itsekin luottaa  mamin pikku prinsessaan.

Pujotin tammalle ohjattomat suitset ja talutin sen tallikäytävälle. Kiinnitin sen naruilla molemmille puolille käytävää ja hain koulusatulan. Laskin satulan varoen tamman selkään, vaikka tiesinkin sen olevan jo tottunut uuteen omistajaansa ja hänen ei-niin-pehemisiin liikkeisiinsä. En kuitenkaan tahtonut ottaa riskiä, että neidillä naksahtaisikin päässä tapojeni takia... Hitaasti kiristin satulavyötä yksi reikä kerrallaan. Roosan selässä olin käynytkin jo useamman kerran ja se oli alkanut oppia olemaan vielä enemmän kunnolla, vaikka olikin vaativa opetettava. Tahdoin itse kokeilla tämän neidin vaativuutta uudessa paikassa ja laittaa sen tiukalle. Kiinnitin vielä ohjat suitsiin ja painoin itselleni kypärän - normaalia tiukempaan - päähän. Sitten irrotin tamman naruista ja talutin tyhjälle kentälle.

Kiristin vielä satulavyötä, laskin rauhallisesti jalustimet ja mittasin ne sopivan pituisiksi. Yrittäessäni nousta selkään Rose oli kuitenkin jo matkalla eteenpäin. Rauhoittelin tammaa, pyysin sitä peruuttamaan muutaman askeleen ja seisotin sitä hetken aikaa paikallaan, ennenkuin yritin uudestaan. Tamma seisoi nyt - kärsimättömänä, mutta seisoipa kuitenkin - paikallaan siihen asti, että pääsin selkään. Se ei kuitenkaan jäänyt odottamaan käskyäni vaan lähti pyyhältämään eteenpäin. Jouduin taas pysäyttämään ja peruuttamaan tamman kanssa. Nyt se malttoi seistä paikallaan odottaen lupaa päästä liikkeelle.

Painoin pehmeästi pohkeeni tamman kylkiin ja se lompsutti laiskaa käyntiä eteenpäin pitkin uraa. Roosan askellus oli täysin erilaista, kuin sekopäisen orini Pommin. Tamman tasapaino oli hiukan kehitysvaiheessa onnettomuuden jälkeen, ja sen huomasi. Se yritti korjata horjuvia jalkojaan vauhdilla, ja sen askel oli pitkä ja vetävä. Se nautti liikkua eteenpäin, vaikka sillä olikin huomattavasti painoa selässään. Ensimmäinen kunnon ratsastus onnettomuuden jälkeen.

Annoin Roosan kävellä pitkin ohjin melko pitkän aikaa molempiin suuntiin. Kiristäessäni ohjia tunsin hevosen allanikin jännittyvän. Jätin ohjat melko löysälle, pidin vain hellä tuntuman suuhun. Nyt kun olin itse löytänyt tasapainon tamman selässä, pystyin auttamaan sitä löytämään pikkuhiljaa omansa. Teimme paljon kaarevia uria, ympyröitä ja voltteja. Asetin ja taivutin tammaa vuoronperään molempiin suuntiin. Tunsin sen selän pyöristyvän, kun se alkoi kuunnella apujani ja mietin miksi siitä oli sanottu, että se olisi vaikea. Suoralla uralla pyysin Roosan raviin.

Tamma ponnahti eteenpäin ja lähti täysin hallitsematonta kiitoravia ympäri kenttää. Se puri hampaat kuolaimeen ja ravasi pää pystyssä harja hulmuten. Tammalla oli hieman omahyväinen ilme, voin vaikka vannoa sen, kun se kiikutti minua ympäri kenttää. Annoin ohjan pudota löysäksi - tiesin pidättämisen turhaksi. Roosa ei kuuntelisi ohjaa, nyt kun se oli innostunut. Onnekseni tamma kulki vasta ravia, mutta ei menisi kauaa, kun se rikkoisi laukalle, ellen nyt saisi sitä hallintaani. Puolipidätteillä ja vähän vahvemmillakin pidätteillä aloin saada neitiin vähän tuntumaa. Tamma alkoi hidastaa tahtiaan, selvästi kummastuneena siitä, mitä oikein väkertelin siellä selässä. Ohjailin tammaa painoavuilla kaareville urille, jotta saisin siltä vähän vauhtia pois. Kun Katriina oli saatu hidastamaan tahtia ja tarpeeksi hämmennyksiin nappasin ohjat tuntumalle ja pidätin. Hevonen seisahtui niille sijoilleen.

Rapsutin sen kaulaa tuuhean harjan alta ja hymyilin itsekseni. Sainpahan vastauksen kysymykseeni. "Voi teitä angstiteinejä..." supisin tammalle pyytäessäni sitä käyntiin. Kävelimme muutamia kierroksia kumpaankin suuntaan pitkin ohjin. Sitten pysäytin hevosen ja liuin varovasti alas selästä. Tamma heilautti päätään ja pärskähti, kuin huokaistakseen että 'onneksi se on ohi'. Nauroin tamman reaktiolla nostaessani jalustimia ylös - urpo mikä urpo.

Talutin tamman talliin ja hoidin sen nopeasti pois, en tiennyt kuinka kauan hyvä onneni - ja Roosan hyväntuulisuus - kestäisivät, enkä tahtonut koetella tikulla jäätä. Sitten talutin henkisesti uupuneen hevosen laitumelle. Se heitti ilmaan muutaman kipakan pukin, kuin hasitatellakseen minulle. Huiskautin sille vain kättäni ja palasin tallille päätäni puistellen. Kaikenlaisiin soppasörsseleihin minäkin lusikkani tungen. Olin tyhmänä mennyt lupaamaan että kuntoutan - ja ostan - kokeneen, mutta onnettomuudessa olleen tamman, joka oli vihdoin kunnossa. Oliko siinä järjen hippustakaan? En usko.


Näin. Nyt on haastekkin pois tieltä.

Rolle on ikiunessa

Järviluodon torinhevosjalostuksen ehdottomasti merkittävin hevonen on nyt nukkunut ikiuneen. Rollelle ehti kertyä ikää 25 vuotta ja se palkittiin mm. yleis- että KRJ:n laatuarvostelussa. Jälkeläisiä Rollelle kertyi peräti seitsemän kappaletta ja nyt ori näkyykin melko hyvin torinhevosten suvuissa. Viimeisen elinvuoden aikana alkoi ilmestyä ties minkälaista vanhuuden vaivaa täysin syyttömistä ontumista kaihiin asti, joten katsoin parhaaksi tämän ratkaisun.

Vaikka Rolle onkin nyt poissa, haaveenani on luoda siihen pohjautuva sukulinja molempiin torinhevostyyppeihin. Vielä on paljon työsarkaa edessä, jotta esim. ensimmäiset kolmipolviset kasvatit syntyisivät. Tällä hetkellä kuitenkin keskitytään lepokauden pitämiseen ja varmasti menee hetki jos toinenkin, että talli ei enää tunnu tyhjältä ilman Rollea.

Vauvauutisia

Kauniisti pyöristynyt ja tiineyden aikana selvästi aikuistunut Maddy pullautti joulukuun ensimmäisellä viikolla maailmaan sievän ruunikon orivarsan! Odotettu varsa syntyi vähän etuajassa, mutta oli silti jo syntyessään melko isokokoinen - eikä ihme, hevoslapsen isä kun on 172-senttinen. Maddy hoiti synnytyksen ongelmitta yön pimeinä tunteina, eikä eläinlääkäriä tarvittu. Varsa oli jaloillaan reilun tunnin kuluttua syntymästään ja sen imemisrefleksi on ollut heti alusta alkaen voimakas. Maddy hyväksyi tulokkaan nisilleen nopeasti, ja äiti ja poika voivat molemmat hyvin. Näin tamman omistajan roolissa en siis voisi olla tyytyväisempi!

Vauvan omistaja Yhdysvalloissa halusi toki heti kuvia ja strategisia mittoja uusimmasta hevosestaan, ja minä niitä auliisti hänelle sähköpostitse lähetin. Vastausviestissä tuli paitsi ihailuja myös pojan nimi, Modern Misfit. Pikku Fit tulee kuulemma vielä valloittamaan maailman laukkaradat. Minun tehtäväni on nyt antaa pojalle parhaat mahdolliset eväät elämään, jotta se kahden vuoden päästä painaa rapakon takana hiekkaradoilla kovempaa kuin kukaan muu. Vaativa homma, mutta tämän varsan kanssa minua ei huoleta mikään - se on vahva ja voimakas niin rakenteeltaan kuin luonteeltaankin, ja vauhtia piisaa jo tallipihassa.

Maddyn seuraava astutus ei ole vielä selvillä. Pikkuvarsaa ei tietenkään lähdetä heti lennättämään äitinsä uuden sulhon perässä ympäri maailmaa, mutta todennäköisesti Maddyn entinen omistaja haluaa toisen astutuksen jo vuoden sisään. Nähtäväksi jää, miten käy. Varma on vain se, että suunnilleen kuuden kuukauden kuluttua joudun luopumaan Fitistä ja siinä vaiheessa, kun se juoksee laukkaradoilla, on Maddylla jo toinenkin lapsi - jos kaikki menee suunnitelmien mukaan.