Uuden vuoden vaellus

Ajellessani maantiellä singahti raketteja milloin mistäkin autoni eteen. Olipa kyllä fiksu ajankohta sovittu maastoreissulle, uuden vuoden aatto, ja vielä tunti ennen puolta yötä, jolloin raketit paukkuisivat voimakkaimmin. Onneksi tallitielle kääntyessäni pauke väheni hieman. Syrjäisestä sijainnista oli kuitenkin vähän hyötyä. Näin pihalle parkkeeratessani Tarun ja Mariellan autot ja kipitin pikaisesti talliin.

Naiset tervehtivät minua astuessani ovesta sisään ja moikattuani heitä kävin hetimmiten hakemassa Sentin tavarat satulahuoneesta. En onneksi ollut pahasti myöhässä, Tarukin oli vasta harjailemassa torinhevostammaansa Jaavaa. Muut hevoset katsoivat ihmeissään myöhäisiä tulijoita ja Sentti oli suorastaan nyreissään tuodessani satulan karsinan oven eteen ja riisuessani siltä ohuen sisäviltin. Ori kuitenkin tyytyi kohtaloonsa alkaessani harjailla sitä. Pian saatiin kaikille satulat selkään ja lähdimme taluttamaan hevosia pihalle.

Pientä pauketta kuului etäältä kun nousimme hevosten selkään. Mariellan poni oli hieman säpsynä pimeydestä, pakkasesta ja raketeista. Sentti ei meinannut pysyä housuissaan tammojen vuoksi, joten jättäydyimme suosiolla viimeisiksi. Mariella johti aluksi joukkoa Elenan kanssa ja keskimmäisinä kulkivat Taru ja Jaava. Ulkona olisi ollut pilkkopimeää, elleivät hanki ja kirkkaat tähdet olisi valaisseet ympäristöä. Pian taivas varmaankin täyttyisi rakettien savusta.

Mariella johti joukon vasemmalle, ennalta sovitulle reitille, joka veisi aluksi Hallapuron tallilla. Pakkasta oli melkoisesti, mutta olimme onneksi varautuneet kunnon toppavaattein. Suhteellisen ohutkarvaiselle Sentille olin heittänyt varmuuden vuoksi myös peppuloimen selkään, vaikka se taisikin lämmittää vain omistajan mieltä. Joka tapauksessa ori ei näyttänyt palelemisen merkkejä, joten lakkasin murehtimasta ja nautin talviyön jännittävästä tunnelmasta. Kuljimme Jantusten tilan ohi ja navetassa lehmät ammuivat hieman stressaantuneen oloisina. Epätavallinen, joskin vielä vaimea pauke taisi pelottaa niitä. Onneksi hevoset olivat vielä toistaiseksi ihan ruodussa, vaikka Sentti kävelikin aavistuksen jännittyneenä. Hallapuron piha oli hiljainen paikalle saapuessamme, eikä talon ikkunoissakaan ollut valoja. Asukkaat olivat varmaankin lähteneet muualle uuden vuoden viettoon. Tallistakaan ei kuulunut ääniä.

Hallapuron pihalta poikkesimme pienelle metsäreitille, joka näytti näin pimeällä minusta hieman pelottavalta. Onneksi olimme kulkeneet tästä usein päivisin Sentin kanssa, eikä ori näyttänyt juuri pelkäävän pimeyttä ja kelmeää kuunvaloa, joka siivilöityi kuusten oksien lävitse. Pikemminkin se rauhoittui hieman päästessään pois rakettien näköetäisyydeltä. Rauhallisuudesta huolimatta puoliveriori ei ollut kovin varmajalkainen ja kompuroi pari kertaa puunjuuriin. Voi että kun olisi nyt issikka alla...

Lokkijärvelle tullessamme vaihdoimme järjestystä ja Taru pääsi johtoon. Mariella pyysi päästä Elenan kanssa hännille ja siirryimme siis Sentin kanssa keskimmäisiksi. En ollut aluksi varma jännittyikö ori tammoista, vai aukeasta järvenjäästä, mutta pian syy selvisi. Taivaalla räjähti oikein äänekäs, punainen raketti, jota erityisesti Elena säpsähti. Mariella sai kuitenkin takajaloilleen nousseen poninsa pian rauhoiteltua ja pääsimme jatkamaan. Olin suorastaan hämmästynyt, kuinka mallikelpoisesti Sentti käyttäytyi tilanteessa.

© Sami Farin (CC BY-NC-SA 2.0)

Ylitettyämme laajan järven, saavuimme Hanskin lehmätilan laitamille. Kiersimme tilan ja Taru johti meidät lähellä sijaitsevalle kodalle. En aiemmin ollut huomannutkaan kodalle vievää polkua, vaikka melko paljon olimme Sentin kanssa tästä kulkeneetkin. Kodalla laskeuduimme satulasta ja sidoimme hevoset kiinni mukaan otetuilla riimunnaruilla. Kota oli hieman kylmä sisältä, mutta lämpeni nopeasti Tarun laittaessa tulet keskellä olevaan tulisijaan. Penkeillä oli lämpimiä lampaan- ja porontaljoja, mutta kaivoin vielä repustani mukaan ottamani viltit lisälämmikkeeksi. Lisäksi mukanani oli voileipiä, joita asettelin muiden tuomien eväiden vierelle penkille. Tarulla oli hevosille onneksi hieman heinää mukana, jotta ne rauhoittuisivat pureskelemaan niitä istuessamme kodassa. Mariellan ponille näyttivät tosin maistuvan mieluummin jäätyneet kasvit. Liekö ratsuponiin sukuun eksynyt jotain alkukantaista ponirotua? Nauroimme ja juttelimme sipsejä ja karkkeja mussutellen, kunnes kello löi kaksitoista. Tulimme hetkeksi pihalle ihailemaan taivaalle syttynyttä värinäytelmää ja samalla katsoimme vähän hevosten perään. Kun uudet vuodet oli toivotettu, ahmimme nopeasti vielä eväitä, ennen kuin pakkasimme kaikki takaisin reppuihin ja nousimme selkään. Hevoset lähtivät turpakarvat jäässä talsimaan polkua pitkin kodalta pois päin. Loppumatkaa saimme johtaa minä ja Sentti ja ori ottikin tammojen johtamisen oikein kunniatehtävänä ja asteli varovasti eteenpäin, toisinaan jopa pysähdellen kuin katsoakseen, pysyivätkö kaikki mukana.

Puolenyön jälkeen rakettien pauke oli selvästi hiljentynyt ja uskaltauduimme ottamaan isolla tiellä vielä pikkuisen laukkapätkän. Sentti ampaisikin yllättäen oikein vauhdilla laukkaan ja sain tehdä täyden työn hidastaessani sen vauhtia. Mariella jäi hieman jälkeen Elenan kanssa, mutta poni pysytteli sinnikkäästi perässämme. Noin kilometri ennen tallia hidastimme taas käytiin ja kävelimme loppumatkan, hieman reippaassa tahdissa tosin, sillä hevoset olivat vielä tohkeissaan laukkapätkästä.

Tallilla huomasin olevani todella väsynyt ja hoidin Sentin pikaisesti yöpuulle, jotta pääsisin kotiin nukkumaan. Annoimme maastoratsuillemme vielä ylimääräiset annokset heinää yöksi ja lähdimme tallilta samaan aikaan toivottaen toisillemme hyvää yötä, ja tietenkin myös uutta vuotta!