Syksyn taikaa

Roosan päiväkirja on jäänyt auttamatta hyvin vähälle huomiolle, kun kaikki muu on vienyt aikaani. Pitänee ottaa itseään niskasta kiinni ja tarinahaaste onkin meille nyt mitä mainioin tilaisuus saada taas eloa päiväkirjaan.

Roosan kanssa elämä sujuu leppoisasti, tamma ei enää kisaa, pidämme kuntoa yllä tekemällä paljon maastoretkiä ja treenailemalla myös esteitä. Onneksi kisat on kisattu, sillä tamma palasi kesälaitumelta takaisin juuri sen näköisenä, että on laitumella ollut! Sain hymyillä hivenen epätoivoisesti hevoselle, joka laitumelle mennessään oli kisakuntoon viritelty huippumopo ja takaisin tullessaan korkeintaan pappatunturi. No, se suotakoon, Roosan ei tarvitse enää juurikaan edustaa, riittää, että saan puuhastella hienon neitini kanssa.

Tämänkertaisen päiväkirjamerkinnän kanssa palaamme tosin hieman ajassa taaksepäin, siihen kohtaan, kun kesä on juuri taittumassa syksyksi eikä osaa oikein päättää, olisiko vielä kesä vai kenties jo syksy. Se on yksi lempivuodenajoistani talven ja kevään taitteen ohella, kun aamulla ilmassa leijuu jo syksyinen kirpeys, mutta päivällä saa edelleen nauttia kesäisestä lämmöstä. Kesän työt oli hoidettu ja Roosa palannut laitumelta takaisin, joten mitäpä muuta kuin laukkamaastoon! Ah nuoruus ja hulluus, päätin lähteä ilman satulaa pariksi tunniksi metsiin käpsyttelemään, vetää hieman rallia ja ennen kaikkea nauttia päivästä ihan vain kaksin hevoseni seurassa.

Lähdin matkaan jo heti aamusta ja sain nauttia tallissa hetkestä vain Roosan kanssa. Miten hyvältä tuntuukaan, kun iso eläin vain seisoo vieressä rauhallisesti maailmaa tuijotellen ja aika ajoin vilkaisee, mitä puuhaan sen kylkien ja jalkojen parissa. En kaipaa tammalta sen suurempia huomionosoituksia, kaikki hevoset vain eivät ole sitä tyyppiä joka tuo kiintymyksensä ilmiselvästi esille. Roosa ei kuulu siihen kategoriaan, ei sen tarvitsekaan ja pidän neidistäni juuri tällaisena. Itämaista mystiikkaa, ehkä?

Parin tunnin maastolenkki sisälsi lähinnä käyntiä ja laukkaa. Keli oli juuri sopiva, hieman kirpeä syysaamu joka vaihtuisi auringon myötä lämpimäksi päiväksi. Ruska teki jo tuloaan, mutta pääasiassa kaikki puut vihersivät edelleen. Kurkiauroja odotellessa, aina varma syksyn merkki kun ne kiljukaulat lentävät kohti etelää. Roosakin asteli pitkin metsäteitä hyvillä mielin ja tuntui olevan tyytyväinen päästessään liikkeelle. Mitäs meni lihomaan ja laiskistumaan koko kesän, niin että kuntoa on vielä vähän huonompi. Hyvin tamma silti jaksoi koko kaksituntisen, vaikka siihen kuului myös laukkaa. Paljon laukkaa. Päästelimme aivan surutta menemään kaikki laukkasuorat sen verran lujaa kuin oma peffa kesti ja kuin Roosa jaksoi. Mikä tarkoitti aika lujaa, vaikka kunnon revittelyä varten löisin kyllä satulan selkään ja lähtisin hiittiradalle.

Syksyn tulo ja hevosten seura. Vietin maastoretkenkin jälkeen aikaa seurustelemalla Roosan kanssa hyvän aikaa, ennen kuin tamma pääsi takaisin ulkoilemaan. Vielä on se aika vuodesta, kun kaikki tuntuu ihanalta. Kohta pääsemme nauttimaan kurakeleistä, tuulesta ja sateesta kiroamaan kaiken aikaa mutaantuvaa maata ja loimiaan repiviä hevosia. Nautitaan nyt syksystä kun vielä voidaan!