Uusi koti

Roosa saapui Järviluotoon

Rose-Marie fan Hades, oma ratsuni, tuli Järviluotoon 20.12.2012. Matka oli pitkä ja tiet liukkaita, sillä viime yönä oli ollut pakkasta ja meidän oli lähdettävä heti aamusta, jotta illaksi ehdittäisiin Järviluotoon, Kuopioon. Matkamme alkoi tamman kasvattajan kotitilalta ja sen pituus kävi aika lähelle jopa kuutta tuntia. Matkan varrella sekä hevonen että auto tankattiin huoltoasemalla monia kertoja ja Roosalle kertyikin sitä elämänkokemusta. Saavuimme Järviluotoon illalla, jäätyneinä ja nälissämme. Taru kuitenkin työnsi käteeni kupillisen kuumaa kaakaota ja näytti meille mistä löydän Roosan karsinapaikan.

Uusia kavereita?

Iltaruokinnan aikoihin alkoi tallissa olla elämää. Roosa huusi ja potki karsinan seiniä hulluna. Kyllä, onhan prinsessankin aina testattava, onko oma vuode pehmeä. Roosa testasikin, kestävätkö karsinan seinät. Hienoksi aluksi tamma uhkaili molemmille vierustovereilleen ja luimisteli vielä ruoka-aikaankin, mutta kun Anna oli tiputtanut herkut kaukaloon, alkoi lajittelu. Tamma heitteli olkia sinne tänne karsinassa ja tonki ruokakupista vain parhaat kauranjyvät. Pakollista oli myös karsinan ohi kulkeville uhittelu, sillä omaa gourmet-herkkuaan Roosa puolustaa aina yhtä häijysti.

Hyvää yötä, viimeinen mammutti...

Roosa oli päivän jälkeen väsynyt, mutta vein sen vielä hetkeksi tallin käytävälle harjattavaksi, niin se tuntisi olonsa turvallisemmaksi ja rentoutuisi uudessakin paikassa. Tamma oli hoidettaessa hieman varuillaan, ja vaikka kuulin kuorsausta ja tuhisemista muista karsinoista, Roosa seisoi käytävällä ryhdikkäänä ja käänteli korviaan. Pian tammaakin alkoi tosiaan väsyttää ja talutin sen karsinaansa. Tamma rojahti karsinan pohjalle ja piehtaroi. Pian se väsähti ja alkoi kuorsata. Minun oli pakko lähteä kotiini, joka oli onneksi aika lähellä. "Hyvää yötä", kuiskasin tammalle ja suljin tallin oven perässäni.

Otan haasteen vastaan!

Oli ihan pakko kokeilla, pääsenkö kunnolla porukkaan mukaan ja ottaa haasteen vastaan. Laitankin kädet sauhuamaan. Innostuinko tarinankirjoittelusta liikaakin?

21.12.2012

Musta pää ilmestyi karsinan oven rakoon avatessani sen. Utelias turpa tutki minut varpaista otsaan, ennenkuin yritti tarttua hampaillaan takkini hihaan. Pelkkä voimakas 'EI' riitti, tamma säikähti ääneni nousua ja pakeni karsinan takaseinään tietäen tehneensä väärin - mutta siitä suuremmin välittämättä. Heiluttelin kärsimättömänä harjaa kädessäni, mutta prinsessatammani vain käänsi uhkaavasti takamuksensa ovea kohti, jonka pieleen nojasin. Naurahdin sille ja suljin oven perässäni. Viskasin vihaisena harjan takaisin laatikkoon. "Ole sitten paskanen..." mutisin itsekseni matkalla satulahuoneeseen. Olin törmätä Hurmurin omistajaan, jolle mutisin pahoitteluni ja jatkoin matkaa tuntien naisen mulkoilun selässäni. Hemmetin kaakki, aiheutti minulle ennenaikaisia harmaita hiuksia. Tunsin itseni yhtäkkiä tavallista vanhemmaksi.

Ryystin joutessani kupin kaakaota, huuhtelin mukini ja siirryin verkalleen takaisin Roosan karsinan luo. Nappasin uudestaan harjan käteeni ja astuin rohkeasti sisään karsinaan. Tamma tarjosi yhä persaustaan minulle, mutta livahdinkin nopeasti sen ohitse ja aloitin riuskoin vedoin harjaamaan hevosen kaulaa. Rooseliini hämmentyi silminnähden, jännittyi ja jäi katselemaan puuhiani. Hetken harjailtuani tammakin tosin rentoutui ja uskalsin itsekin luottaa  mamin pikku prinsessaan.

Pujotin tammalle ohjattomat suitset ja talutin sen tallikäytävälle. Kiinnitin sen naruilla molemmille puolille käytävää ja hain koulusatulan. Laskin satulan varoen tamman selkään, vaikka tiesinkin sen olevan jo tottunut uuteen omistajaansa ja hänen ei-niin-pehemisiin liikkeisiinsä. En kuitenkaan tahtonut ottaa riskiä, että neidillä naksahtaisikin päässä tapojeni takia... Hitaasti kiristin satulavyötä yksi reikä kerrallaan. Roosan selässä olin käynytkin jo useamman kerran ja se oli alkanut oppia olemaan vielä enemmän kunnolla, vaikka olikin vaativa opetettava. Tahdoin itse kokeilla tämän neidin vaativuutta uudessa paikassa ja laittaa sen tiukalle. Kiinnitin vielä ohjat suitsiin ja painoin itselleni kypärän - normaalia tiukempaan - päähän. Sitten irrotin tamman naruista ja talutin tyhjälle kentälle.

Kiristin vielä satulavyötä, laskin rauhallisesti jalustimet ja mittasin ne sopivan pituisiksi. Yrittäessäni nousta selkään Rose oli kuitenkin jo matkalla eteenpäin. Rauhoittelin tammaa, pyysin sitä peruuttamaan muutaman askeleen ja seisotin sitä hetken aikaa paikallaan, ennenkuin yritin uudestaan. Tamma seisoi nyt - kärsimättömänä, mutta seisoipa kuitenkin - paikallaan siihen asti, että pääsin selkään. Se ei kuitenkaan jäänyt odottamaan käskyäni vaan lähti pyyhältämään eteenpäin. Jouduin taas pysäyttämään ja peruuttamaan tamman kanssa. Nyt se malttoi seistä paikallaan odottaen lupaa päästä liikkeelle.

Painoin pehmeästi pohkeeni tamman kylkiin ja se lompsutti laiskaa käyntiä eteenpäin pitkin uraa. Roosan askellus oli täysin erilaista, kuin sekopäisen orini Pommin. Tamman tasapaino oli hiukan kehitysvaiheessa onnettomuuden jälkeen, ja sen huomasi. Se yritti korjata horjuvia jalkojaan vauhdilla, ja sen askel oli pitkä ja vetävä. Se nautti liikkua eteenpäin, vaikka sillä olikin huomattavasti painoa selässään. Ensimmäinen kunnon ratsastus onnettomuuden jälkeen.

Annoin Roosan kävellä pitkin ohjin melko pitkän aikaa molempiin suuntiin. Kiristäessäni ohjia tunsin hevosen allanikin jännittyvän. Jätin ohjat melko löysälle, pidin vain hellä tuntuman suuhun. Nyt kun olin itse löytänyt tasapainon tamman selässä, pystyin auttamaan sitä löytämään pikkuhiljaa omansa. Teimme paljon kaarevia uria, ympyröitä ja voltteja. Asetin ja taivutin tammaa vuoronperään molempiin suuntiin. Tunsin sen selän pyöristyvän, kun se alkoi kuunnella apujani ja mietin miksi siitä oli sanottu, että se olisi vaikea. Suoralla uralla pyysin Roosan raviin.

Tamma ponnahti eteenpäin ja lähti täysin hallitsematonta kiitoravia ympäri kenttää. Se puri hampaat kuolaimeen ja ravasi pää pystyssä harja hulmuten. Tammalla oli hieman omahyväinen ilme, voin vaikka vannoa sen, kun se kiikutti minua ympäri kenttää. Annoin ohjan pudota löysäksi - tiesin pidättämisen turhaksi. Roosa ei kuuntelisi ohjaa, nyt kun se oli innostunut. Onnekseni tamma kulki vasta ravia, mutta ei menisi kauaa, kun se rikkoisi laukalle, ellen nyt saisi sitä hallintaani. Puolipidätteillä ja vähän vahvemmillakin pidätteillä aloin saada neitiin vähän tuntumaa. Tamma alkoi hidastaa tahtiaan, selvästi kummastuneena siitä, mitä oikein väkertelin siellä selässä. Ohjailin tammaa painoavuilla kaareville urille, jotta saisin siltä vähän vauhtia pois. Kun Katriina oli saatu hidastamaan tahtia ja tarpeeksi hämmennyksiin nappasin ohjat tuntumalle ja pidätin. Hevonen seisahtui niille sijoilleen.

Rapsutin sen kaulaa tuuhean harjan alta ja hymyilin itsekseni. Sainpahan vastauksen kysymykseeni. "Voi teitä angstiteinejä..." supisin tammalle pyytäessäni sitä käyntiin. Kävelimme muutamia kierroksia kumpaankin suuntaan pitkin ohjin. Sitten pysäytin hevosen ja liuin varovasti alas selästä. Tamma heilautti päätään ja pärskähti, kuin huokaistakseen että 'onneksi se on ohi'. Nauroin tamman reaktiolla nostaessani jalustimia ylös - urpo mikä urpo.

Talutin tamman talliin ja hoidin sen nopeasti pois, en tiennyt kuinka kauan hyvä onneni - ja Roosan hyväntuulisuus - kestäisivät, enkä tahtonut koetella tikulla jäätä. Sitten talutin henkisesti uupuneen hevosen laitumelle. Se heitti ilmaan muutaman kipakan pukin, kuin hasitatellakseen minulle. Huiskautin sille vain kättäni ja palasin tallille päätäni puistellen. Kaikenlaisiin soppasörsseleihin minäkin lusikkani tungen. Olin tyhmänä mennyt lupaamaan että kuntoutan - ja ostan - kokeneen, mutta onnettomuudessa olleen tamman, joka oli vihdoin kunnossa. Oliko siinä järjen hippustakaan? En usko.


Näin. Nyt on haastekkin pois tieltä.